— Te näytätte minusta niin tutulta, nuori ystäväni, mutta en jaksa muistaa teidän nimeänne.
— Minä olenkin ollut vasta kolme viikkoa näillä main, vastasi nuorukainen kylmästi. Ja mikäli kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen poissa.
Tie kiemurteli laaksoon.
— Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. Täältä näet kotisi, suojasi ja elämäsi turvan — samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meidän kanssamme asua.
Hämmästyneenä katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmiskädet olivat sitä niin muovailleet, että hän töin tuskin sen tunsi lapsuutensa elostelukentäksi. Ihan heidän allaan kimalteli järvi talvisessa puvussaan. Kapea virta — Susquehanna — kierteli sulia pitkin peninkulmittain, silmän siintämättömiin. Rantaäyräällä oli Templetonin kylä, noin viisikymmentä taloa, useimmat puisia. Taloryhmäkkeen keskeltä kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana ja mahtavana.
Kulkusten raikkaasta kilinästä päättäen läheni nähtävästi reki lähenemistään ja jopa se tien mutkassa näkyviinkin pyörähti neljän hevosen vetämänä. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin äskenmainittu serkku, joka oli sheriffinä uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui reessä, nimittäin herra Grand, kylän pappi, kauppias Le Quoi ja majuri Hartmann, saksalainen periään.
— Niinkuin näet, Marmaduke, kunnioitan minä sinua suuresti, kun näin valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari serkkuaan, pysäyttäen hevoset.
— Te olette erittäin huomaavaisia! virkkoi tuomari, kääntyen tulijoihin. Ja nyt, hyvät herrat, esittelen minä teille tyttäreni. Teidän nimenne hän jo ennestään tuntee.
Richard valmistihe kääntämään nelivaljakkoaan. Tie oli näet niin kapea, että siinä olisi ollut mahdotonta kääntyä, jollei kivilouhos olisi ollut sen vieressä; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista. Lyödä huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen, joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat vajoavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle, sysäytyivät ne takimaistensa päälle, jotka taas vuorostaan tyrkkäsivät rekeä. Ennenkuin Richardilla oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli rekeä toistasataa jalkaa syvän, kohtisuoran kuilun partaalla.
— Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!