Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.
Siinä silmänräpäyksessä hyppäsi pelkäämätön metsästäjä Marmaduken reestä pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard säälimättä ja rajusti, hellittämättä ruoski. Nuorukainen läimäytti hevosia päähän niin tuntuvasti, että ne viskautuivat syrjään ja tulivat oikealle tielle. Reki tosin siten peräytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siitä huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensivät muitta mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja putosi noin viidenkymmenen jalan päähän samaan kinokseen, jota hevoset olivat pelänneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut hyppäämään, räntsähti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti sitten päälleen lumeen, sätkytellen hoikilla säärillään taivasta kohti kuin linnunpelätin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eikä Richard huomannut kenenkään vahingoittuneen, huudahti hän erittäin tyytyväisenä:
— No, siitä me nyt kuitenkin pääsimme mainiosti! Tiesinhän minä, miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme päistikkaa hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!
— Siitä ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei tämä reipas nuorukainen olisi tässä ollut, niin tuskinpa vain olisi ehyttä palasta jälellä hevosista, reestä tai teistä, hyvät herrat.
Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta tuomarin taloon. Ovella oli heitä vastassa palvelusväki, etunenässä Benjamin Penguillan, vanha, sävyisä karhu, joka hoiti hovimestarin tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos minkäkinlaisten koirain ääniä, susikoiran ulvonnasta mäyrän rävennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynenä. Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sitä silitteli. Koira tuntui tuntevan hänet. Se katsoi pitkään ja tarkkaavasti hänen jälkeensä, kunnes ovi tulijain perästä sulettiin. Sitten se vetäytyi likimmäiseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, että talossa oli nyt uusi aarre, jota hänen piti vartioida.
Suuressa, kodikkaan lämpimässä ja valoisassa salissa riisuivat tulijat päällysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin voi. Haavoittunut metsästäjä seisoi vain yksinään nurkassa, pyssyynsä nojaten ja tarkasteli synkästi ympäristöään. Marmaduke Temple muisti, että hän tarvitsi apua ja haitatti paikalla lääkärin, joka tuli ja tutki haavaa. Vieraan olkapäässä oli pieni haava, johon raehauli oli tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehyttänyt. Lääkäri sai haulin pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani, jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.
— Kiitoksia paljon avustanne hyvä herra, sanoi nuorukainen ylpeästi. Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka säästää teitä sen enempää vaivautumasta minun tauttani!
Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin vuoristossa. Hän asui Nahkajalan mökissä ja kun he olivat joltisenkin samantapaisia, niin viihtyivät he hyvästi yhdessä. Vaikka Chingachgook jo oli iäkäs, oli hänen vartalonsa vielä pysty ja vahva, ja hänen mustat silmäteränsä kiilsivät tulen valossa kuin tulipallot, kun hän tähystellen katseli ympärilleen. Metsänpojan lähestyessä väistihe koko seurue, päästäen hänet haavoittuneen luo. Hetkisen hän ääneti tarkasti nuoren metsästäjän olkapäätä ja käänsihe sitten vakavana ja kysyvästi tuomariin päin. Tuomari hämmästyi, sillä intiaani oli aina ennen käyttäytynyt tyynesti ja nöyrästi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja sanoi:
— Tervetultuasi, Chingachgook! Tämä nuori mies luottaa hyvin sinun taitoosi, koskapa hän näyttää mieluimmin antautuvan sinun hoidettavaksesi kuin meidän lääkärin.
Jokseenkin selvällä englanninkielellä vastasi mohikaani: