— Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.
— Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ääni Aavevuorelta. Te saatte mennä luolaan.
Miehistö oli keskeyttänyt sotaiset aikeensa ja odotti jännityksessä, mikä siitä lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi vuorelta ja meni edeltä luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka olivat pengermälle keräytyneet, mietiskelivät ja tuumailivat, mitä ihmettä siellä mahtoi ollakkaan, kun valkopäinen vanhus kannettiin luolasta hirvennahkoilla peitetyllä tuolilla, joka varovasti laskettiin joukon keskelle. Hänen kasvonpiirteensä olivat vakavat ja arvokkaat, vaikka henkevyys silmistä oli poissa ja vanhus selvästi jo muuttumaisillaan lapseksi uudelleen.
— Kuka tämä mies on? kysyi Marmaduke terävästi.
— Tämä mies — vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen — tämä mies, hyvä herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen sotilas, että uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittivät häntä "tulensyöjäksi". Tämä mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen päänsä päällä, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, — niin, tuomari Temple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. Tämä mies on sen miehen isä — —
— Onko hän siis, — huudahti Marmaduke syvästi liikutettuna — onko hän kadonnut majuri Effingham? Entäpä te, nuori mies?
— Minä olen hänen poikansa poika, vastasi Edvards.
Syntyi pitkä äänettömyys.
— Oliver, minä annan sinulle anteeksi, — sanoi tuomari, lämpimästi puristaen nuorukaisen kättä — minä annan anteeksi sinun epäluulosi ja kaikki, paitsi sitä, että annoit vanhuksen riutua tämmöisessä paikassa, kun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut hänen ja sinun käytettävänäsi.
— Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman. Johan minä sanoin sinulle, poika, että hän ei ole niitä ihmisiä, jotka hädässä ystävän hylkäävät.