— En voi kieltää, tuomari Temple, että tämä kunnon mies on järkähyttänyt piintyneitä ajatuksiani teistä ja teidän menettelystänne, sanoi Edvards. Hän oli isäni toveri ja hän on teidän ystävänne. Jos se on totta, mitä hän on teistä minulle kertonut, niin sekä isäni että minä olemme teitä väärin arvostelleet.
— Te mainitsitte isänne, keskeytti Marmaduke kiihkeästi. Elääkö hän vielä vai joutuiko hän todellakin haaksirikkoon?
— Valitettavasti joutui! Hän jätti minut yksin ja köyhänä Uuteen Skotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetystä omaisuudestaan ja Englannin hallitus sen hänelle myönsikin. Vietettyänsä sen tautta vuoden Englannissa hän palasi Halifaxiin hakemaan isoisääni ja minua Länsi-intiaan, jonne hänet oli määrätty kuvernööriksi.
— Entä sinä? kysyi Marmaduke lämpimästi. Minä luulin sinun hukkuneen isäsi kanssa.
Nuorukainen viittasi ääneti ympärillä olijoihin. Marmaduke ymmärsi sen, toimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa lähettämään vaunut.
Edvards eli nuori Effingham, joksi me nyt häntä nimitämme, jatkoi:
— Meidän vähät varamme eivät kuitenkaan silloin myöntäneet niin suurta kulutusta. Minun täytyi jäädä isää odottamaan. Ja silloin kun kuulin laivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin isäni, oli minulla tuskin nimeksikään rahaa.
— Miten sinä sitten menettelit? kysyi Marmaduke.
— Minä läksin sitten täältäpäin etsimään isoisääni, sillä minä kuulin muutaman vanhan miehen, joka ennettäin oli kuulunut hänen sotajoukkoonsa, ottaneen hänet hoitaakseen, isoisälläni ei näet ollut mitään, millä elää. Hän oli asettunut tänne isäntänsä kanssa, sillä tämän maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet isoisälleni, joka kerran oli pelastanut päällikön hengen. Isoisäni oli siitä pitäen heimon kunnianjäsen.
— Silläkö tavalla sinä siis olet sukua intiaanille?