— Sillä, vastasi nuori Effingham. Isäni kävi kerran nuorena ollessaan delawarein luona, jotka silloin nimittivät hänet "kotkaksi", ja sen nimen olen minä perinyt. Paljon ei ole tähän enää lisättävää. Minä tulin tänne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti ja hoiti vanhaa isäntäänsä ja opetti minut metsästäjäksi. Minä en tiedä, herra tuomari, voinko sallia, että majuri Effingham viedään teille.
— Päätä itse, vastasi Marmaduke. Isäsi uskoi minulle koko omaisuutensa ja luotti minuun niin täydellisesti, ettei hän tahtonut siitä edes kuittia eikä muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat meidät. Jos Ameriikka voitti, niin ei meidän sopimuksestamme tiennyt kukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin eversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tiedämme, miten sota päättyi. Isäsi seurasi pakenevia sotajoukkoja. Hänen omaisuutensa joutui voittajan omaksi. Minä ostin ne säilyttääkseni ne niiden oikealle omistajalle. Sinä kaiketikkin tiedät, että minä paikalla sodan päätyttyä tuon tuostaankin lähetin isällesi suuria rahasummia.
— Te lähetitte, kunnes — —
— Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Isäsi tuomitsi minua väärin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas kantaakseni se ajatus, että mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli minusta pahaa. Jos hän vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi hän saanut totuuden tietää. Jos hän olisi elänyt edes muutamia vuosia kauvemmin, niin olisi hän saanut koko omaisuutensa takaisin. Toistaiseksi sen täytyi olla minun nimissäni, sillä muutoin olisi Yhdysvaltain hallitus sen anastanut.
Keskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin entiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eikä hän enää vastustanut isoisänsä viemistä tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin kaikin puolin hyvästi ja hellästi.
Viimeinenkin epäilys Marmaduken rehellisyydestä ja uskollisuudesta karisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei hänet kirjastoonsa ja antoi hänen lukea testamenttinsa. Viimeisenä tahtonaan oli Marmaduke siinä määrännyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tyttärensä ja Oliver Effinghamin eli hänen jälkeläistensä kesken.
Kyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kieltämättömän todistuksen hänen vilpittömästä uskollisuudestaan. Ja hänen vielä paperiin tuijottaessaan kysyi lempeä, sointuisa ääni:
— Vieläkö epäilette meitä, Oliver?
— Teitä minä en ole epäillyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rientäen
Elisabetin luo ja tarttuen hänen käteensä.
— Entä isääni!