CHINGACHGOOK ja SUURI KÄÄRME.
Hän oli viimeinen kansastansa, joka asui tässä maassa, ja hänestä voi sanoa, että hänen virheensä olivat intiaanin, hänen avunsa ihmisen.
— Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa te olisitte tuntenut hänet nuorena. Mutta mitäpäs siitä enää. Aika on vihdoinkin minun lähteä.
Nahkajalka käänsi päätänsä salatakseen eron haikeutta. Hän kyyristyi ottamaan suurta myttyä, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti selkäänsä.
— Poisko! — huudahti Elisabet ja riensi hänen luokseen. — Te ette saa olla niin yksin kuin nyt ettekä enää poistua niin kauvas metsiin.
— Mitä vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lisäsi Effingham. Ettehän te enää tarvitse rasittaa itseänne. Heittäkää pois koko lähtöhommanne ja metsästelkää täällä meidän läheistöllä, jollette kotona viihdy.
— Arvasinhan minä, että minulla on vaikea erota teistä, sanoi vanhus. Mutta minä en jaksa elää viljelyksien keskellä, jossa kirves huiskaa myötäänsä auringon noususta sen laskuun. Tosin minä pidän paljon teistä, lapseni, mutta elämä täällä on kolkkoa, sitten kun Chingachgook ystäväni minut jätti, ja minä kaipaan synkkiä, jylhiä metsiäni.
— Eivätkös sitten nämä äärettömät salot täällä olekkaan teistä metsiä? kysäisi Elisabet.
— Voi, voi! Eivät ne ole. Mitenkäs minä sanoisin metsäksi semmoista, jossa en päivääkään saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?
— Tämä on niin odottamatonta, — jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen hengittää — minä luulin, että olisitte elänyt ja kuollut meidän luonamme.