Seuraavassa hetkessä molemmat veneet jälleen liukuivat rinnakkain, ja Jasperin tunsivat toisessa veneessä olevat helposti. Ennen pitkää pääsivät he myös selville siitä, että toinen miehistä oli delawarelainen.
"Chingachgook — veljeni!" sanoi Tienviitta liikutettuna tämän kielellä. — "Mohikaanien päämies! Olen suuresti iloinen. Usein olemme yhdessä taistelleet, mutta minä jo pelkäsin, ettemme enää saisi tavata toisiamme." — "Hugh — mingot ovat naisia! Kolme päänahkaa riippuu vyössäni. He eivät saa delawarein Suurta Käärmettä hengiltä. Heidän sydämessään ei ole verta, ja he aikovat palata takaisin Suuren järven taa." — "Oletko ollut heidän joukossaan, päämies, ja miten kävi sen sotilaan, jonka kanssa taistelit vedessä?" — "Hänestä tuli kala ja nyt hän makaa pohjassa ankeriasten kera. Onkikoot hänen veljensä hänet sieltä. Tienviitta, minä olen vihollisten lukumäärän laskenut ja heidän pyssyjänsä pidellyt." — "Ah! minä arvasin, että hän olisi uhkarohkea", huudahti Tienviitta englanninkielellä. "Tuo uskalias mies on ollut heidän keskellänsä ja tuo meille tarkat tiedot heistä. Puhu, Chingachgook, jotta ystävillemme voin kertoa, mitä tiedämme."
Delawarelainen kertoi nyt levollisena ja totisena taistelunsa jälkeen tekemistään havainnoista. Vastustajansa kohtalosta ei hän sen enempää puhunut, koska sotilaan tapana ei ole kertoa yksityisseikkoja. Voittajana erottuaan tuosta verisestä käsikähmästä hän ui itäiselle rannalle, nousi varovaisesti maalle ja kulki pimeän suojassa irokeesijoukon keskitse. Kerran häntä kutsuttiin, mutta kun hän sanoi olevansa Nuolenkärki, ei häneen sen enempää huomiota kiinnitetty. Heidän puheistaan hän pian oli päässyt selville, että he nimenomaan vaanivat Mabelia ja Capia, joiden arvoasteesta heillä nähtävästi oli väärä käsitys. Hän oli saanut tietoonsa myöskin sen, että Nuolenkärki oli pettänyt heidät, vaikka ei voinut käsittää syytä siihen, kun hän näin ollen menetti Mabelin isän lupaaman palkinnon palveluksestaan.
"Epäilemättä tapaamme heidät vielä seuraavassa ahtaassa salmessa", huomautti Tienviitta, "ja siinä meidän täytyy joko päästä heidän sivutsensa tai joutua heidän käsiinsä."
"Viisainta olisi, että Mabel muuttaisi toiseen veneeseen", Jasper ehdotti. "Minun veneeni on tyhjä, ja Tienviitta myöntää veden päällä liikkuessamme minun silmäni tarkemmaksi kuin omansa."
"Siihen suostun mielelläni, nuori mies; vesihän on teidän erikoinen alanne. Tuokaa vene lähemmäksi, että Mabel voi siirtyä siihen."
Mabelin muutettua Jasperin veneeseen erkanivat veneet toisistaan jatkaen matkaansa samalla varovaisuudella kuin siihenkin saakka. Tuskallisen tunteen herätti jokaisessa ahtaan salmen lähestyminen, sillä melkein varmaan saattoi aavistaa vihollisten tekevän kaikkensa päästäkseen sille kohdalle ennen heitä, — ja yritys päästä pimeässä salmen läpi näytti tuskin mahdolliselta, kun Tienviitalla oli se käsitys, että intiaanit olivat jakaantuneet kahteen osastoon kulkien kumpaakin rantaa pitkin ja odottivat tilaisuutta anastaa veneet, kun ne lähestyisivät rantoja. Jos vene kolahtaisi kalliota vasten, niin se jäisi siihen, ellei särkyisi palasiksi, ja silloin Mabel varmasti joutuisi vainoojien käsiin. Suurinta varovaisuutta tuli sentähden noudattaa. Veneet jatkoivat rauhassa matkaansa, kosken kohina alkoi kuulua, ja ennen pitkää oli virta vienyt ne ahtaaseen väylään. Parikymmentä kertaa uhkasi kuohu täyttää veneen, mutta vankan käden ohjaamana suoriutui se aina onnellisesti. Kerran näytti siltä, kuin Jasper olisi menettänyt mahtinsa kosken pyörteissä, ja vene pyörähti ympäri; mutta ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin veneen oikeaan väylään, ja hetken kuluttua se liukui jälleen rauhallisesti kosken alapuolella tyynesti juoksevaa vedenpintaa.
"Ei hätää enää", huudahti nuori mies iloissaan, "Vaara on ohi, ja te voitte toivoa jo tänä yönä saavanne tervehtiä isäänne." — "Jumalan kiitos, Jasper! Teitä kiitän suuresta onnestani." — "Tienviitta voi täydellä syyllä omistaa suuren osan tätä ansiota. Mutta mihin on toinen vene joutunut?" — "Minä näen jotain veden pinnalla läheisyydessänne. Eikö se liene ystäviemme vene?"
Muutamalla aironvedolla oli Jasper kysymyksessä olevan esineen rinnalla. Se oli toinen vene, mutta tyhjänä ja kumollaan. Kuori mies oli tuskin päässyt täyteen selvyyteen asiasta, kun hän jo alkoi katsella ympärilleen nähdäkseen uivia seuralaisiaan. Suureksi ilokseen hän näki Capin uivan virtaa alaspäin. Vanha merimies oli pitänyt hukkumista parempana kuin joutumista villien kynsiin. Hänet saatiin suurella vaivalla nostetuksi veneeseen. Mitä Tienviittaan tuli, niin arvasi Jasper hänen kahlanneen rantaan, sillä hän tiesi, ettei hän jättänyt käsistään rakasta pyssyänsä.
Loppumatka suoritettiin nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoi kuulua kaukaista kohinaa. Jasper selitti seuralaisilleen sen olevan järven aaltojen tyrskyntää. Heidän eteensä aukeni matalia niemekkeitä, joiden välissä oli lahtia.