Jasperin lopetettua kertomuksensa vallitsi hetken ajan syvä hiljaisuus ja kukin kuunteli jännitettynä saadakseen selville, miten vedessä alotettu taistelu päättyisi. Mutta muuta he eivät kuulleet kuin kosken pauhinan.
"Ottakaa tämä airo, Jasper", sanoi Tienviitta levollisena, joskin toisten mielestä hänen äänensä oli tavallista alakuloisempi, "ja seuratkaa minua veneellänne. Minusta on parasta, että heti lähdemme." —"Entä Chingachgook?" — "Suuri Käärme on jumaliensa luona, ja me kukin elämme ja kuolemme sallimuksen määräysten mukaan. Me emme voi häntä auttaa, vaan uskallamme liikoja, jos jäämme tänne vaikeroimaan kuin naiset onnettomuuden sattuessa. Tämä pimeys on kallisarvoinen."
Heleä, pitkä, läpitunkeva huuto kaikui toiselta rannalta ja keskeytti
Tienviitan sanat.
"Mitä tämä melu tietää, Tienviitta?" kysyi Cap.
"Se on voitonriemua, jonka voittajat kajahuttavat; ei ole epäilystäkään siitä, että Chingachgook on heidän vallassaan."
"Ja me —"? huudahti Jasper jalon katumuksen valtaamana, sillä häntä vaivasi ajatus, että olisi voinut toverinsa pelastaa, ellei olisi häntä jättänyt. — "Me emme voi häntä pelastaa, nuori mies, vaan meidän täytyy tästä lähteä heti." — "Edes yrittämättä hänen pelastamistaan? Tietämättä, onko hän elossa vai kuollut?" — "Jasper on oikeassa", sanoi Mabel, joka kyllä saattoi puhua, joskin käheällä äänellä. "Minä en pelkää, eno, ja jään tänne, kunnes tiedän, miten ystävämme on käynyt." — "Taitaa olla viisainta, Tienviitta", huomautti Cap. "Kunnon merimies ei hevillä voi jättää toveriansa pulaan, ja minua ilahduttaa, että näillä makeanveden ihmisillä on niin oikeat periaatteet." — "Ei auta, ei auta", vastasi malttamaton Tienviitta samalla sysäten veneen virtaan. "Te ette tunne asioita ja senvuoksi ette myöskään ymmärrä pelätä. Mutta jos teille elämä on kallis, niin kiiruhtakaamme linnoitukseen ja jättäkäämme delawarelainen sallimuksen huostaan!"
Yön pimeys alkoi hälvetä, kun pilvet hajaantuivat, mutta rantojen puut ja pensaat synkistivät vielä virtaa kuin pilkkopimeä yö, ja veneet liukuivat kuin mustaan onkaloon virtaa alas. Veneissä olevat eivät kuitenkaan voineet olla aivan varmoja turvallisuudestaan, ja Jasper seurasi tarkalleen jokaista outoa metsästä kuuluvaa ääntä. Keveästi ja suurimmalla huolella hoidettiin airoja, sillä vähänkään kovempi loiske olisi herättänyt valppaiden intiaanien huomiota. Jasper lausui juuri mielipiteenään, että he kahdessa tunnissa ehtisivät virran suulle, kun Tienviitan valpas korva kuuli kuivan puunoksan rapsahduksen itäiseltä rannalta.
"Miehen askelia kuuluu rannalta", sanoi Tienviitta Jasperille puoleksi kuiskaten, mutta kuitenkin niin kovaa, että se kuului jonkun matkan päähän. "Joko nuo kirotut irokeesit ovat aseineen päivineen veneettä päässeet yli virran?" — "Se voi olla delawarelainen. Mahdollisesti hän on seurannut meidän kulkuamme alaspäin tietäen missä meidät voi tavata. Minä lähden lähemmäksi rantaa ottamaan asiasta tarkempaa selkoa." — "Menkää, nuori mies, mutta olkaa varovainen älkääkä laskeko rantaan, ellette ole varma asiastanne."
Tuskallinen hetki seurasi Jasperin veneen katoamista, ja seurue jatkoi matkaansa toisella veneellä uskaltaen tuskin hengittää kuullakseen rannalta pienimmänkin äännähdyksen. Juhlallinen, ylevä hiljaisuus vallitsi, ainoastaan veden loiskinta ja puiden humina häiritsi luonnon unta. Kuului jälleen kuivien oksien ratinaa, ja Tienviitta oli kuulevinaan hiljaista puhetta.
"Mahdollisesti erehdys, sillä ihminen mielellään ajattelee asiat sellaisiksi kuin sydän toivoo; mutta luulen että kuulin delawarelaisen äänen." — "Näen jotakin liikkuvan veden pinnalla", kuiskasi Mabel, joka koko ajan kiintein katsein seurasi virran synkkää uomaa, senjälkeen kuin Jasper oli eronnut heistä. — "Se on toinen veneemme", vastasi Tienviitta riemastuen. "Asiat ovat hyvin, sillä muuten nuori mies kyllä olisi merkin antanut."