"Eno", sanoi ihastunut tyttö seuralaisilleen, "tämä näköala muistuttaa paljon valtamerta, joka teille on niin rakas," — "Sen verran kuin asioista tietämätön tyttö voi kuvitella, Magnet" — tätä nimeä merimies käytti kohdellessaan tyttöä hellyydellä — "mutta ainoastaan lapsi voi huomata yhtäläisyyttä olevan Atlantin valtameren ja tämän lehväpaljouden välillä, jota ei ole kuin kourallinen. Missä ovat vyöryvät aallot, siniset vedet, tyrskyt, valaskalat, rankkasateet ja alituinen liikkuvaisuus tässä pienessä metsässä, lapseni? Missä vilu, rajumyrskyt, pasaadituulet ja muut senkaltaiset ilmiöt täällä, ja mitähän kaloja uiskentelee tällaisella kesyllä metsäpaikalla?" — "Että täällä on ollut myrskyjä, sen todistaa selvästi koko meitä ympäröivä seutu, ja ellei kaloja niin toki eläimiä asustaa alla lehvien." — "Sitä en tiedä!" vastasi eno lyhyesti kuten ainakin merimies. "Albanyssa meille kerrottiin kaikenlaisia juttuja villeistä eläimistä, joiden kanssa tulisimme tekemisiin, emmekä kuitenkaan ole nähneet sen vertaa pelottavaa kuin edes hyljettä."
"Katsokaa!" huusi tyttö. "Tuolla savu luikertelee puiden latvoissa.
Nouseekohan se jostakin talosta?"
"Minäpä kutsun Nuolenkärjen katsomaan", merimies vastasi. "Missä savua, siinä ateriapaikka."
Hän kosketti intiaanin olkapäätä ja näytti ohutta savupilveä, joka noin englannin-peninkulman päässä heistä kohosi metsänpeitosta ja hajosi näkymättömiksi terhenlangoiksi yläilmoihin. Tuskaroralla oli komea sotilasvartalo, ja vaikka hän alituiseen oli tekemisissä siirtolaisten kanssa ja tunsi heidän kielensä ja tapansa, niin oli hän kuitenkin säilyttänyt intiaanipäämiehen koko luonteen. Hän vilkaisi äkkiä savuun. Sitten hän nousi varpailleen ja seisoi samassa asennossa noin minuutin ajan sieraimet suurina kuin hirvellä sen aavistaessa vaaran uhkaavan.
"Läheisyydessä taitaa olla oneida- tai tuskarora-intiaaneja, Nuolenkärki", sanoi Cap Charles, se näet oli merimiehen nimi. "Eikö olisi hyvä liittyä heidän seuraansa ja saada mukava yömaja heidän teltassaan?"
"Ei siellä telttaa", Nuolenkärki vastasi liikkumattomana seisoen, "liian paljon puita." — "Mutta intiaaneja siellä täytyy olla, ehkä teidän tovereitanne, Nuolenkärki." — "Ei ole tuskarora-, ei oneida-, ei mohawki-intiaaneja — valkoihoisten tulta." — "Piru taitaa olla, Magnet! Tämä käy yli merimiehen ymmärryksen. Saanen luvan kysyä, Nuolenkärki, miksi kuvittelette, että savu on valko- eikä punaihoisten?" — "Märkää puuta", vastasi sotilas rauhallisesti, "hyvin märkää — paljon savua; paljon vettä — mustaa savua. Tuskarora on liian viekas, ei tee tulta vedellä; valkoihoinen lukee kirjoja ja polttaa paljon, paljon lukee — vähän älyä." — "Viisaasti sanottu", jatkoi Cap, joka ei kirjoja rakastanut. "Päämiehellä on järkevä käsitys asioista. Mutta kuinkahan pitävät paikkansa laskunne sen rapakon suuruudesta, jota nimitätte Suureksi järveksi ja jonne jo päiväkausia olemme pyrkineet?" Tuskarora katsahti merimiestä levollisen ylpeästi ja sanoi: "Ontario on kuin taivas; aurinkoa vain, ja arvoisa matkustaja saa sen kokea."
"Hyvä, mutta jos valkoihoisia on läheisyydessä, niin minun tekisi mieli tehdä tuttavuutta."
Intiaani nyökäytti päätänsä hyväksyvästi, ja koko seurue laskeutui alas korkeasta paikastaan. Kun he olivat saapuneet alas, käski intiaani vaimonsa lähteä veneen luo, jonka he olivat jättäneet läheisen virran rantaan. Vaimo, Junita, joka oli kärsivällinen ja alamainen eikä koskaan kääntynyt miehensäkään puoleen muuten kuin kunnioituksen ja pelon ja rakkauden katsein, noudatti käskyä; hän oli tarpeeksi jo tottunut kuuliaisuuteen, yksinäisyyteen ja metsien synkkyyteen, eikä hän pelosta paljoa tiennyt. Magnet, jonka oikea nimi oli Mabel Dunham, yhtyi seuraamaan miehiä.
Nämä kiersivät tuulenkaataman paikan ja saapuivat sopukoiden läpi metsän laitaan. Nuolenkärki silmäili paikkaa, josta savu tuli, ja sanoi: "Suolavesi" — näin hän nimitti seuralaistaan — "nyt vain silmänä, ei kielenä." — "Hän arvelee, eno, että on syytä olla vaiti. Nähtävästi hän ei luota ihmisiin, joita aiomme tavata." — "Ah, se on intiaanien tapa, kun he lähestyvät asuttua paikkaa. Sinä näet, että hän tarkastelee pyssynsä lukkoa, eikä taitaisi olla pahaksi, jos minäkin tekisin samoin."
Matkan ensi puoliskolla he eivät sen suurempiin varokeinoihin ryhtyneet. Vaieten he jatkoivat matkaansa. Kuta lähemmä Nuolenkärki nopein askelin pääsi sitä paikkaa, jossa hänen erehtymätön vainunsa tiesi vierasta väkeä olevan, sitä keveämmiksi kävivät hänen askeleensa, sitä valppaammaksi hänen silmänsä ja sitä suuremmaksi hänen huolensa oman persoonansa piilottamisesta.