"Katso, Suolavesi", hän riemuiten sanoi, viitaten sormellaan kohti erästä metsässä olevaa aukkopaikkaa, "valkoihoisten tulta!" — "Jumal'avita, poika on oikeassa", Cap murisi. "Siinä he ovat ja popsivat ruokaansa niin rauhallisina kuin istuisivat kolmimastoisen kajuutassa." — "Nuolenkärki on vain puoleksi oikeassa", Mabel kuiskasi, "sillä intiaaneja on kaksi ja vain yksi valkoihoinen." — "Valkoihoisia", intiaani sanoi ja näytti kahta sormeansa; "punainen mies", hän jatkoi ja kohotti yhden sormen. "Hyvä", vastasi Cap, "on vaikea sanoa kuka on oikeassa, kuka väärässä. Yksi on aivan valkoihoinen ja hienon, kunnioitusta herättävän näköinen mies. Toinen on niin punainen kuin värit ja luonto suinkin voivat aikaansaada. Mutta kolmannesta ei voi sanoa, onko hän kala vai lintu." — "Valkoihoisia", sanoi Nuolenkärki uudestaan kohottaen kahta sormea; "punainen mies", ja näytti yhtä. — "Lienee hän oikeassa, eno, sillä hänen silmänsä ei koskaan petä. Mutta on aivan välttämätöntä saada tietää, olemmeko tekemisissä ystävien vaiko vihannesten kanssa. Saattaisivathan olla vaikka ranskalaisia." — "Punainen mies on mohikaani", sanoi intiaani, "valkoihoiset englantilaisia." — "Se tieto tulee kuin taivaasta", Mabel kuiskaten puhui. "Englantilaisia! Menkäämme heidän luokseen, rakas eno, ja esittäkäämme itsemme ystäviksi." — "Hyvä", sanoi intiaani, "punainen mies on kylmä ja viisas, valkoihoiset liioittelevia ja tulta. Antaa tytön mennä." — "Mitä", huusi Cap hämmästyen, "lähettää pieni Magnet edeltäkäsin? Ennenkuin siihen suostun, niin tahdon…" — "Se on viisainta, eno", keskeytti hänet tyttö, "eikä minulla ole mitään pelättävää. Ei yksikään kristitty ammu naista, jonka näkee yksin luokse tulevan, ja minun läsnäoloni on takeena rauhallisesta mielenlaadusta. Anna minun mennä edeltäkäsin, kuten Nuolenkärki tahtoo, ja kaikki käy hyvin. Me olemme tähän saakka pysyneet huomaamattomina ja yllätämme miehet synnyttämättä mitään levottomuutta."
Eno suostui, ja intiaanin neuvottua tytölle muutamia varovaisuustoimenpiteitä hän rohkaisi itsensä ja lähti kulkemaan kohti valkean ääressä istuvia. Vaikka tytön sydän sykki tavallista nopeammin, kulki hän kuitenkin varmoin askelin ja päättäväisenä edelleen. Haudanhiljaisuus vallitsi metsässä. Henkilöt, joita hän lähestyi, olivat siksi innokkaassa työssä nälkänsä sammuttamiseksi, etteivät hetkeksikään siitä vapautuneet vilkaistakseen ympärilleen. Tultuaan noin sadan askeleen päähän heistä Mabel polkaisi kuivettunutta risua, ja vaikka rapsahdus oli perin heikko, oli se kuitenkin kyllin voimakas herättämään mohikaani-intiaanin ja hänen seuralaistensa huomiota. He kavahtivat pystyyn ja tarttuivat oitis pyssyihinsä. Mutta samassa he havaitsivat tytön, intiaani mutisi jotakin tovereilleen ja jatkoi senjälkeen syömistään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta valkoihoinen mies alkoi astella kohti Mabelia.
Tämä huomasi tulijan todella kuuluvan samanväristen joukkoon kuin hän itse, joskin hänen pukunsa oli niin punanahkojen käyttämän näköinen, että Mabelin täytyi tarkasti häntä tutkia päästäkseen varmuuteen hänen rodustaan. Hän oli keski-ikäinen, ja hänen tuskin kauniit kasvonsa tekivät rehellisen vaikutuksen, niin että Mabel pian pääsi selville siitä, ettei häntä vaara uhkaa.
"Älkää peljätkö, nuori neiti", sanoi metsästäjä, sillä siksi hänen pukunsa hänet todisti; "olette täällä metsäläisseudussa tullut tekemisiin kristittyjen ja miesten kanssa, jotka ymmärtävät kohdella jokaista rauhallista ja oikeudenmukaista ihmistä inhimillisellä tavalla. Olen näihin seutuihin hyvin perehtynyt, ja ehkä on jo joku monista nimistäni sattunut teidänkin korviinne. Suuren järven toisella puolen asuvat punanahat ja ranskalaiset nimittävät minua 'Pitkäpyssyksi', ja mohikaanit 'Haukansilmäksi', mutta tällä puolen asuvat sotilaat ja metsästäjät 'Tienviitaksi' sen vuoksi, etten koskaan matkan suunnasta eksy, kun kerran sen alun olen suunnannut."
Saatuaan tietää viimeisen liikanimen löi Mabel käsiänsä yhteen ja huudahti:
"Tehän olette se ystävämme, jonka isäni on luvannut lähettää vastaamme!"
"Jos olette kersantti Dunhamin tytär, niin ei Delawaren suuri profeetta koskaan ole enemmän totta puhunut."
"Olen Mabel, ja tuolla puitten takana on enoni Cap piilossa ja hänen mukanaan eräs tuskarora nimeltä Nuolenkärki. Toivoimme tapaavamme teidät vasta Suuren järven lähellä." — "Olisin toivonut, että paremmanluontoinen intiaani olisi ollut oppaananne", sanoi Tienviitta, "sillä en ole tuskarorain ystävä, ja Nuolenkärki on kunnianhimoinen päällikkö." — "Silloinpa lienee onnellinen sattuma, että tapasimme toisemme." — "Ei missään tapauksessa onneton; sillä minä olen kersantille luvannut tuovani hänen tyttärensä linnoitukseen vahingoittumattomana, vaikkakin itse joutuisin turmion omaksi. Toivoimme tapaavamme teidät, ennenkuin olisitte ehtineet vesiputousten luo, jonne olemme jättäneet oman veneemme; kuitenkin arvelimme, ettette pahaksenne panisi, vaikka tulisimme muutamia peninkulmia edemmäksi ollaksemme hätätilassa teille avuksi. Muuten on hyväkin, että niin teimme, sillä epäilen, tokko Nuolenkärjessä on miestä viemään teidät virran yli." — "Tässä tulevat enoni ja tuskarora, nyt voimme yhtyä seuraanne."
Samassa tulivat Cap ja Nuolenkärki lähemmä, sillä he näkivät, että keskustelu oli ystävällistä. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan heitä siitä, kenenkä kanssa olivat tekemisissä, ja he lähtivät miesten luo, jotka rauhallisina yhä aterioitsivat valkean ääressä.
Toinen luku.