Oswego-joella: "Tienviitan" seikkailuja, intiaanikertomus

by James Fenimore Cooper

Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta valkoihoinen nousi istualtaan ja tervehti kohteliaasti Mabel Dunhamia. Mies oli nuori, terve ja voimakas ja käytti pukua, joka ilmaisi hänenkin olevan merimiehen. Joskaan Tienviitta ei enää ollut kukoistavimmassa iässä, niin turvautui Mabel kuitenkin lähinnä häneen, joka seikka lienee aiheutunut siitä, että hän oli jännityksellä tätä tapaamista odottanut. Mutta kun hänen ja nuotion luona istuvan nuoren miehen katseet toisensa tapasivat, niin hän laski katseensa maahan nähdessään sen ihailun, jolla nuori mies häntä tarkkaili. Todella olikin molemminpuolinen mielenkiinto heissä herännyt niinkuin samanikäisten ja -säätyisten välillä ensi näkemällä on tavallista.

"Täällä", sanoi Tienviitta Mabelille, rehellinen hymy huulillaan, "ovat ne ystävät, jotka teidän arvoisa isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri delawarelainen, joka aikoinaan oli ansiokas mies, ja joka on kokenut monet vaarat ja vaivat. Hänen nimensä on Chingachgook, Suuri Käärme. Älkää kuitenkaan luulko, että hän silti on petollinen, joka ominaisuus on yleinen järven tuolla puolen asuvien punanahkojen keskuudessa, mutta viisas ja viekas hän on niinkuin sotilaan tuleekin olla. Nuolenkärki tietää mitä tarkoitan."

Tienviitan lausuessa nämä sanat tarkkasivat molemmat intiaanit toisiansa hetken ajan kiintein katsein. Senjälkeen lähestyi tuskarora toista ja puheli ystävällisesti.

"Minusta", Tienviitta jatkoi, "on kahden punanahan ystävällinen kohtaus näissä metsissä yhtä mieluista kuin teille kahden ystävällismielisen laivan kohtaus valtamerellä. Mutta koska tässä merestä tuli puhe, niin muistuu mieleeni tämä nuori ystäväni, Jasper Westen, joka sellaisista asioista jotain tiennee, koska on ikänsä viettänyt Ontario-järvellä." — "Minua ilahduttaa tavata teitä", sanoi Cap pudistaen samalla sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä; "mutta teillä lienee vielä paljon oppimista siinä koulussa, johon teidät on pantu. Tässä on veljeni tytär Mabel. Sanon häntä Magnetiksi eräästä syystä, jota hän et näy aavistavan, vaikka hän kylläkin lienee saanut kasvatusta jo sen verran, että hänen pitäisi se arvata. Arvelen, että te opetatte jonkinlaisia vaatimuksia sille, joka kompassin tuntee. Kas tuossa on Tienviitta kiehuva pata kädessään ja kutsuu meitä ruualle. Täytyy tunnustaa, ettei merellä metsänriistan paistia saa haistaakaan."

Seurue istuutui yhteisen padan ääreen, ja kukin koetti parhaimpansa mukaan ahmia paistia.

"En epäile, herra Tienviitta", alkoi Cap, kun huomasi hänen pahimmasta nälästään päässeen, "että sellainen elämä kuin teidän voi tuottaa paljon tyydytystä. Teillä on vaihtelua, jota merimies rakastaa, mutta meidän meren sijasta on teillä maa." — "Haa, on meillä vesimatkojakin tehtävänä", vastasi hänen viisas seuralaisensa. "Me raja-asukkaat käytämme airoja ja atrainta yhtä usein kuin pyssyä ja puukkoa. En ole vielä varsin vanha, mutta olen elänyt metsissä ja tutustunut jonkun verran ihmisluonteeseen. Kaupunkilaisten tietoihin en ole koskaan paljoa luottanut, sillä en ole vielä koskaan tavannut heidän joukossaan yhtäkään, jolla olisi ollut tarkka silmä pyssyn käyttämisessä tai metsäneläimen jälkien löytämisessä." — "Aivan samaa mieltä olen minäkin, herra Tienviitta. Tunnette lankomieheni, kersantin; hän on tavallaan yhtä hyvin mies paikallaan kuin kuka toinen tahansa, joka laivakorppua on murtanut; mutta mitäs se vielä? Hän on sotamies, tosin kersantti, mutta tiedätte, ettei sellainen arvo paljoakaan merkitse. Kun hän tahtoi naida sisareni Bridgetin, selitin tytölle, mitä merkitsi täyttää velvollisuutensa puolisoa kohtaan ja mitä hänellä sellaiselta aviomieheltä oli odotettavissa. Tiedätte kuitenkin, miten rakkaus nuorten naisten järjen sokaisee." — "Sotamiehen tehtävä on kunnon virka, jos hän taistelee oikeuden puolesta", Tienviitta vastasi, "ja koska ranskalaiset aina ovat huonoa väkeä ja hänen korkea majesteettinsa ja nämä siirtokunnat aina oikeudenmukaisesti toimivat, niin arvelen, että kersantilla on yhtä hyvä omatunto kuin hänellä on rohkea luonto. En koskaan nuku makeammin kuin taisteltuani mingoin kanssa, vaikka olenkin periaatteekseni ottanut taistella kuin valkoihoinen enkä kuten intiaani. Tuolla Suurella Käärmeellä on tapansa ja minulla omani; ja kuitenkin olemme vuosikausia yhdessä taistelleet eikä kuitenkaan ole kertaakaan kumpikaan omaa tapaansa toisen kustannuksella kehunut. Minä kerron hänelle, että huolimatta hänen tottumuksistaan on olemassa ainoastaan yksi taivas ja yksi helvetti, joskin niihin johtavia teitä on useita." — "Se on järkevää, ja hänen täytyy teitä uskoa, joskin arvelen, että tie viimemainittuun paikkaan enimmäkseen on kuivalla maalla. Meri on, kuten sisareni tapasi sanoa, puhdistuspaikka, ja ihminen on kaukana koettelemusten tieltä, kun ei maata ole näkyvissä. Epäilen tokko sitä voidaan sanoa teidän järvistänne."

Johtaja, joka huomasi toisen mieltymyksen mereen, jätti vastaamatta hänen kysymykseensä. Keskustelua riitti senjälkeen milloin mistäkin asiasta.

"Me emme kuvittele liian paljoa lahjoistamme", huomautti Tienviitta hetkisen kuluttua, "ja tiedämme hyvin, että kaupungeissa ja merenrannoilla asuville sattuu paljon sellaista, jota me täällä villin luonnon keskuudessa emme koskaan saa kokea. Minun taitoni rajoittuu pyssyn käyttämiseen ja jälkien löytämiseen metsästyksessä tai tiedustelussa, ja joskin osaan airoja ja purjettakin käyttää, niin en sillä voi mitään itselleni kuvitella. Siinä suhteessa on nuori Jasper, joka tuolla keskustelee kersantin tyttären kera, ihan toista lajia, sillä hän hengittää vettä kuin kala. Pohjoisrannan intiaanit ja ranskalaiset sanovat häntä taipumustensa vuoksi Makeaksivedeksi. Hän ymmärtää käyttää airoja ja touveja paremmin kuin valmistaa nuotion näin matkalla oltaessa." — "Myönnän", Cap sanoi, "että tämä tuli on nolannut koko merimieselämäni. Nuolenkärki sanoi nimittäin, että savu lähti valkoihoisten sytyttämästä tulesta. Hänellä täytyy olla terävä silmä voidakseen huomata niin pienen erotuksen." — "Hän olisi kehno intiaani, ellei sitä tietäisi. Makeavesi on todella kantanut tuleen pari märkää puukappaletta, ja vedestä lähtee musta savu, jonka seikan te meren herrat tietysti tunnette, Nyt on sota-aika, eikä yksikään intiaani uskalla lähteä liikkeelle, elleivät kaikki hänen aistinsa ole terveet. Joka nahalla on oma luontonsa." — "Ja kuitenkin me merimiehet sanomme, että joka paikassa on ihmisillä samat taipumukset, niin Kiinassa kuin Hollannissakin. Ja minä olen samaa mieltä; sillä olen yleensä huomannut, että kaikki kansallisuudet himoitsevat kultaa ja hopeaa ja melkeinpä kaikki miehet tupakkaa." — "Silloin te merimiehet perin vähän tunnette punanahkoja. Oletteko koskaan kuullut intiaanin laulavan kuolinlauluaan, kun hänen ruumistaan on piikillä lävistetty ja hänen jäseniään veitsillä silvottu, kun liekit hänen alastoman ruumiinsa ympäröivät ja kuolema katseen kangisti?" — "Ainoastaan villit voivat niin hurjia leikkejä keksiä", sanoi Cap, heittäen vastahakoisen katseen loppumattoman metsän synkkiin kätköihin. "Mutta luulen, ettei järven tällä puolen ole yhtä ainoata ranskalaista villiä, ja ellen erehdy, olette sanonut, että Ontario on suuri järvi?" — "Leveältä se näyttää meidän silmissämme", vastasi Tienviitta edes koettamatta salata sitä hymyilyä, joka levisi hänen auringon paahtamille kasvoilleen; "en kuitenkaan tiedä, pitävätkö jotkut sitä ehkä liian kapeana. Missään tapauksessa se ei kuitenkaan ole tarpeeksi leveä pidättämään vihollista. Ontariolla on kaksi päätä, ja vihollinen, joka pelkää kulkea suoraan järven yli, voi kiertää sen ympäri. Joka tapauksessa olisi ilman metsissä saavuttamaani kokemusta ylimeno syksyisissä oloissa vaarallinen yritys. Ontarion tällä rannalla on yhtä paljon irokeeseja kuin toisellakin. Kersantti on senvuoksi tehnyt sangen viisaasti, kun on lähettänyt meidät luoksenne neuvomaan tietä." — "Mitä? Uskaltavatko ne roistot liikkua niin lähellä hänen majesteettinsa linnoituksen tykkejä?" — "Eivätkö korpit pysyttele kauriin raadon luona, vaikka metsästäjä on lähellä? Suuri Käärme on tullut tänne toista ja minä toista virran rantaa urkkiaksemme näiden roistojen olinpaikat, ja Jasper, rohkea merimies, on kuljettanut tänne veneen." — "Kiitämme häntä, kiitämme häntä ja tahdomme nyt ajatella hänestä parempaa, joskin olen varma siitä, ettei hän suuresta vaarasta olisi voinut suoriutua." — "Ainoastaan vaarasta tulla ammutuksi väijyksistä, kun hän ahtaissa virran mutkissa, katse pyörteisiin kiinnitettynä, sauvoi venettä ylöspäin. Kaikista vaarallisista matkoista on pahinta liikkuminen virralla, jonka rannat ovat tiheää pensaikkoa, ja tällaisen matkan on Jasper tehnyt." — "Ja miksi Kerran nimessä pani kersantti minun tekemään tällaisen puolitoistasataa peninkulmaa pitkän matkan? Olisipa minulla aava meri ja vihollinen silmäin edessä, niin tahtoisin häntä vastaan käydä sotaa niin kauan kuin häntä haluttaa; mutta tulla ammutuksi kuin nukkuva kilpikonna, sitä ei minun luontoni anna myöten. Ellei minun olisi huolehdittava pikku Magnetista, niin palaisin heti paikalla laivalle, matkustaisin Yorkiin, ja jättäisin siksensä koko Ontarion, olkoonpa siinä sitten makea tai suolainen vesi!" — "Se ei paljonkaan teidän asiaanne parantaisi, sillä paluumatka on paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin se, joka on edessämme. Luottakaa kuitenkin siihen, että joko viemme teidät ehytnahkaisena perille tai menetämme päänahkamme."

Capilla oli kankea ankeriaisen nahkaan pujotettu kankipalmikko, jotavastoin hänen päälakensa oli melkein paljas. Koneellisesti hän siveli kädellään kumpaakin, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että ne vielä olivat tallessa. Hän oli juurtajaksain hyvä mies ja oli monesti levollisena katsonut kuolemaa silmiin, mutta ei koskaan niin hirvittävässä muodossa, missä hänen pöytätoverinsa hänelle sitä kuvaili. Liian myöhäistä oli palata, ja senvuoksi päätti hän mukautua kohtaloonsa, joskaan hän ei voinut olla laskettelematta kirouksia siitä välinpitämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta, jolla hänen lankonsa kersantti hänet tällaiseen onnettomaan tilaan oli saattanut.

Magnet valmistautui jatkamaan matkaa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan edellisten keskustelusta, sillä Makeavesi hauskutti häntä kertomalla siitä linnoituksesta, joka oli heidän päämääränänsä, ja hänen isästään, jota hän ei ollut nähnyt sitten lapsuutensa ajan. Hetken kuluttua oli koko seurue matkalla, mukanaan vähäinen muonavarasto. Vene, jolla Cap saattoseurueineen oli tullut edellisestä, mohawkien luona olevasta sotilasleiristä, oli virran rannassa, ja siihen astui nyt koko joukko paitsi Tienviittaa, joka ensin antoi veneelle aimo sysäyksen ja sitten hyppäsi siihen. Kun oli päästy keskelle virtaa, kääntyi vene ja alkoi äänetönnä kiitää alaspäin Tienviitan ja nuoren Jasperin soutamana. Keskusteltiin puoliääneen, sillä kaikki tajusivat, että varovaisuus oli välttämätön, kun he eivät enää olleet metsän tiheikön suojassa.