Oswego oli sillä kohtaa synkän värinen eikä erittäin leveä, ja sen yli riippuvat suurten puitten oksat himmensivät paikotellen päivän valon. Milloin rannalla olevat jättiläispuut kumartuivat virran yli ja yhtyneinä latvoistaan muodostivat ikäänkuin katon, jonka alitse oli vaikea veneen pujottautua, milloin matalat pensaat ja puut kastelivat oksiansa ja lehviänsä veteen ja tekivät rannikot synkän läpitunkemattomiksi. Kun oli suoritettu pitkänlaisesti matkaa, kävi hiljainen kumakka ääni läpi metsistön. Sen vaikutti kevyt ilmanhenkäys, joka tuskin värettä synnytti vedenpinnalle.
"Tämä soi mieluisalta", sanoi Cap ja höristi korviansa kuin koira kuullessaan etäistä haukuntaa. — "Puolen peninkulman päässä virta syöksyy alas kallioilta." — "Onko virrassa putous?" kysyi Mabel. — "Hitto vieköön, mestari Tienviitta, tai te, herra Makeavesi, ettekö voi ohjata venettä toisaalle ja pysytellä lähempänä rantaa? Näillä putouksilla on tavallisesti ankara vuolle." — "Luottakaa meihin, luottakaa meihin, Cap ystävämme", Tienviitta vastasi. "Me olemme todella suolattoman veden purjehtijoita ja tunnemme tällaiset asiat varsin hyvin; me tunnemme virran ja putoukset, ja kun niitä kuljemme, emme säästä vaivoja pysyttääksemme kokemuksen kautta saavuttamamme taidon kunniassa." — "Ettäkö laskisimme koskea!" Cap huudahti. "Hitto vieköön, ihminen! Tekö uneksitte voivanne laskea koskea tällaisella pähkinänkuorella?" — "Varmasti, me laskemme vielä monet kosket, ja se on paljon helpompaa kuin veneen kuljettaminen maata pitkin peninkulmittain."
Mabel käänsi kalpenevat kasvonsa veneen keulassa istuvaan nuoreen mieheen, sillä samassa oli uusi tuulenhenkäys tuonut kosken pauhinan selvemmin heidän korviinsa. Pauhina saattoi todella herättää kauhua, kun sen syy nyt oli tietty.
"Me ajattelimme, että naiset ja molemmat intiaanit laskettaisiin maihin", Jasper huomautti levollisesti, "siksi aikaa kuin me kolme miestä, jotka merenkulkuun olemme tottuneet, kuljetamme veneen varmasti alas, sillä me olemme jo useasti laskeneet nämä kosket." — "Ja me luotamme teidän apuunne, ystävämme merimies", lisäsi Tienviitta vilkaisten Jasperiin, "sillä tehän olette tottunut aaltojen myllerrykseen, ja ellei joku huolehdi matkatamineista, niin voivat kaikki kersantin tyttären hienot tavarat hukkua laineisiin."
Cap oli hämillään, hän tajusi luonnonvoimain mahdin ja ihmisen neuvottomuuden, kun hän joutuu niiden raivon kanssa tekemisiin. Mutta hänen kunniantuntonsa vastusti ajatusta jättää alus, kun hän näki sen lujuuden ja levollisuuden, millä toiset päättivät jatkaa matkaa edelleen kerrotulla tavalla.
"Mitä sitten Magnetille teemme?" hän kysyi. "Emmehän voi laskea häntä maihin, jos intiaaneja on läheisyydessä?" — "Ei yksikään mingo uskalla lähestyä tietä, sillä tämä seutu on liian aavaa heidän tehdä konnuuksiaan", vastasi Tienviitta luottavaisesti.
"Viiletä, Makeavesi, tuon puunrungon kohdalle; laskemme kersantin tyttären kuivin jaloin siitä maihin."
Makeavesi totteli, ja hetken kuluttua oli veneessä ainoastaan Tienviitta ja molemmat merimiehet. Ilman kunnioitusta ammattiaan kohtaan olisi Cap mielellään seurannut toisia maalle nousevia, ellei hän olisi hävennyt osoittaa suolattoman veden purjehtijalle sellaista heikkoutta. Vene erkani rannasta, ja sen päästyä virtaan Tienviitta notkistui polvilleen ja jatkoi soutamista. Hän souti harvakseen ja niin, ettei se toisen soutajan vaivoja lisännyt. Jälkimäinen oli vielä pystyssä ja tarkasteli jotakin kohtaa putouksen alapuolella, nähtävästi keksiäkseen sopivimman laskukohdan.
"Laske lännempää, nuori mies", Tienviitta mutisi; "tuosta, jossa vesi vaahtoilee, suoraan kuivuneen tammen latvaa kohti."
Makeavesi ei puhunut halaistua sanaa. Vene oli nimittäin keskellä virtaa, kokka käännettynä kohti putousta, ja sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, virran voimakkuus kun lisääntymistään lisääntyi. Tällä hetkellä Cap olisi mielellään luopunut kaikista niistä loistavista vaatimuksista, joita hän retkellä saattoi saavuttaa, jos hän jollain kurin olisi voinut päästä maihin. Hän kuuli veden pauhinan kuin kaukaisen ukkosen jylinän, joka alituiseen kasvoi ja kävi yhä selvemmäksi, ja edessään hän näki viivan katkaisevan koko metsän, joka etäämmällä taas näkyi entistä kirkkaampana. Näytti siltä, kuin olisivat luonnonvoimat hävittäneet sen yhtenäisyyden.