"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut arvollennekaan."
"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä, "syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan — näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."
"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."
"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa. sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla' ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."
Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen, mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä. Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista toimistaan.
Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten Kuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.
Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa. Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.
Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli käytettävissään.
Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun, jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen. Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen, kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä, että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä, valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.
Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.