"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."
"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.
"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen mukaan."
"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on mennyt pakkasta kohti."
"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä, joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali. Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."
Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka, eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan. Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.
Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon, jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä, metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet äkkiä kadonneen.
Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet useita päiviä juoksennella omin päinsä.
"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.
"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa; mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään, vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne, ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin; mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."