"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä koskevan hänen sieluunsa."
"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.
"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja. Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."
"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa läsnäolon lohdutuksen!"
"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."
"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"
"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."
"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"
David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:
"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä mieleni mukaan."