"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille, elävälle tai kuolleelle."
"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen puolestaan."
Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:
"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä, ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti maksavat."
"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."
"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän asti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan menettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana, lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä; "vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt minut pois."
"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."
David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan seuralaisiinsa.
Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa. Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa. Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.