"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."
Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä, kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.
Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt; mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa, päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.
Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa, samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan, vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille. Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan, soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.
Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin pituuttaan maahan.
"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"
Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.
Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään. Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan. Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa taistelutannerta alempana.
Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui, tärkeintä puolustuspaikkaansa.
Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi, sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen asemaan.