"Antaa niiden vapaasti mennä menojaan metsään", Heyward rohkeni ehdottaa.
"Ei. Parempi olisi johtaa lurjukset harhaan ja saada heidät uskomaan, että heidän on kilpailtava nopean hevosen kanssa, jos mieli saavuttaa saalis. Niinpä niin, niinpä niin, se tosiaankin sokaisisi heidän kissan silmänsä! Chingach… Hiljaa! mikä liikkuu pensastossa?"
"Varsa."
"Se on ainakin surmattava", mumisi metsästäjä tavoitellen tuon ketterän elukan harjaa, mutta eläin taitavasti väisti miehen kättä. "Unkas, nuolesi!"
"Seis!" huudahti kuolemaantuomitun elukan isäntä ääneensä, vaikka toiset koettivat haastella kuiskaillen, "säästäkää Mirjamin varsaa! Se on uskollisen emon hyvä lapsi eikä tee tahallaan pienintäkään kiusaa."
"Kun ihmiset taistelevat henkihiukkasestaan, minkä Jumala on heille antanut", lausui tiedustelija ankarasti, "eivät lähimmäisetkään merkitse heille enempää kuin metsän pedot. Jos vielä ynähdätte sanankaan, jätän teidät makvojen armoille! Vedä nuolesi pitkälle, Unkas, meillä ei ole aikaa toiseen yritykseen."
Hänen uhkaavan äänensä matala mumina kuului vielä, kun haavoitettu varsa jo kohosi takajaloilleen ja sitten lysähti polvilleen maahan. Chingachgookin veitsi sujahti sen kurkkuun nopeasti kuin ajatus ja kuolinkamppailussa sätkivä eläin heitettiin virtaan, minkä mukana se liukui alaspäin ja korahteli kuuluvasti viimeisiä kertoja. Tämä näennäisesti julma, mutta itse asiassa välttämätön teko muistutti matkustajia peloittavalla tavalla vaarasta, jossa he olivat, sitä kun vielä lisäsi toimivain henkilöiden tyyni ja jyrkkä päättäväisyys. Sisarukset vavahtivat ja puristautuivat toisiinsa tiukemmin, kun Heyward vaistomaisesti pusersi kädessään pistoolia, jonka hän oli vetänyt kotelostaan, asettuessaan turvattiensa suojaksi metsän synkkiä varjoja vastaan.
Mutta intiaanit eivät epäröineet hetkeäkään, vaan tarttuivat pelästyneiden ja vastustelevain hevosten suitsiin ja johtivat ne virtaan.
Vähän matkan päässä rannasta he kääntyivät ja katosivat pian vastakkaisen rantapenkereen varjoon, minkä suojassa he kulkivat virran juoksua ylöspäin. Sillä aikaa tiedustelija oli vetänyt näkyviin tuohesta kyhätyn veneen kätköstään muutamien matalain pensaiden alta, joiden oksia virran pyörteet huojuttivat, ja siihen hän hiljaa viittasi naisia astumaan. He tottelivat viipymättä ja katselivat pelokkaina ja tuskaisasti pimeitä rantoja, jotka reunustivat virtaa kuin mustat muurit.
Heti kun Cora ja Alice olivat istuutuneet, tiedustelija kehoitti Heywardia tukemaan hauraan purren toista puolta hoitaen itse toista, ja niin he työnsivät sitä virtaa ylös, jälkijoukkonaan tapetun varsan alakuloinen omistaja. Tällä tavalla he kulkivat kymmeniä kyynäriä hiljaisuudessa, jota katkaisivat vain veden solina, kun sen pyörteet kuohuivat heidän ympärillään, ja heidän varovaisten askeltensa heikot molskahdukset. Heyward jätti kanootin ohjauksen kokonaan tiedustelijan huoleksi, ja tämä läheni rantaa tai ulkoni siitä väistellen milloin kallionlohkareita, milloin virran syviä kohtia, suorittaen tehtävänsä varmasti ja tavalla, joka osoitti hänen erinomaisen hyvin tuntevan kulkureitin. Joskus hän pysähtyi; ja keskellä huokaavaa hiljaisuutta, jonka kaameutta kosken kumea, mutta yhä paisuva kohina vain lisäsi, hän kuunteli tuskastuttavan tarkasti, kuuluisiko hänen korviinsa mitään ääniä uinuvasta metsästä. Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli rauhallista ja etteivät hänen herkistyneet aistinsa kyenneet keksimään mitään merkkiä lähestyvistä vihollisista, hän ryhtyi tyynesti jatkamaan hidasta ja varovaista kulkuaan. Vihdoin he saapuivat erääseen virran kohtaan, missä Heywardin harhaileva katse kiintyi omituiseen mustaan rykelmään, ja siinä korkea rantatöyräs loi tavallista synkemmän varjon tummalle vedenpinnalle. Hän pysähtyi epäröiden ja kiinnitti myös toverinsa huomion tuohon kohtaan.