"Niinpä niin", rauhallinen tiedustelija vastasi, "intiaanit ovat kätkeneet hevoset kuten tarkkavaistoiset alkuasukkaat ainakin. Veteen ei jää jälkiä, ja pöllönkin silmä sokaistuisi moisen onkalon pimeydessä."
Seurue oli taas koolla, tiedustelija ja hänen uudet toverinsa neuvottelivat taas, ja näillä, jotka olivat uskoutuneet tuntemattomien metsämiesten suojelukseen, oli hieman aikaa tarkastella lähemmin asemaansa.
Virta oli kuin suljettu korkeiden rosoisten kallioiden väliin, joista muuan ulottui kauas sen paikan yli, mihin kanootti oli pysähtynyt. Ja kun kallioilla taas kasvoi korkeita puita, jotka näyttivät hoipertelevan jyrkänteen reunalla, tuntui kuin olisi virta juossut syvässä, ahtaassa rotkossa. Alapuolella puiden kummallisesti kietoutuneita oksia ja epätasaisia latvoja, jotka siellä täällä himmeinä läikkinä erottuivat tähtikirkasta taivaankantta vasten, oli jatkuvasti synkkää ja pimeää. Heidän takanaan rajoitti rantatöyräiden mutka näköalan samoin mustin metsämuurein, mutta etupuolella ja ilmeisesti lyhyen matkan päässä näytti vesi nousevan taivasta kohti, mistä se sitten tuntui paiskautuvan syviin kuiluihin, ja siitä kai aiheutui kumea kohina, joka oli kuulunut koko vesimatkan ajan. Paikka näytti tosiaankin olevan kuin yksinäisyydelle pyhitetty, ja sisarusten mieliin tulvahti jonkinlainen viihdyttävä turvallisuuden tunne heidän katsellessaan haaveellista, vaikka hiukan peloittavaa kauneutta. Mutta heidän saattajiensa liikehtiminen tempasi kuitenkin heidät pian ympäristönsä yön luomaa villiä viehätystä tarkastelemasta jatkuvan vaaran tuskaiseen tuntemukseen.
Hevoset oli sidottu muutamiin yksinäisiin pensaisiin, joita kasvoi kallion halkeamissa, ja ne jätettiin siihen yöksi veteen seisomaan. Metsästäjä viittasi Heywardin ja tämän lohduttoman matkatoverin istuutumaan veneen kokkaan asettuen itse perään ryhdikkäänä ja varmana aivan kuin istuisi vahvatekoisessa aluksessa. Intiaanit vetäytyivät varovasti samaa tietä takaisin, josta olivat tulleetkin, ja metsästäjä nojaten sauvoimellaan kallioon työnsi voimakkaasti hauraan kanoottinsa suoraan keskelle kohisevaa virtaa. Usean minuutin ajan matkustajia kuljettava pähkinänkuori taisteli epätoivoisesti vuolasta virtaa vastaan. He katselivat kuumeisen jännittyneenä virran hyökyjä uskaltamatta kanootin kaatumisen pelosta liikuttaa kättä tai edes hengittää. Kymmenet kerrat he luulivat jo kuohuvien pyörteiden tempaisevan heidät syvyyksiin, mutta aina heidän perämiehensä taitava käsi sai veneen keulan kääntymään viime hetkessä ja kulkemaan voitokkaana läpi tyrskyjen. Pitkä, voimakas ja, kuten naisista näytti, epätoivoinen ponnistus lopetti vihdoin taistelun. Juuri kun Alice ummisti silmänsä kauhistuksissaan, koska hänen mielestään kosken alle muodostunut pyörre näytti viime hetkessä nielevän heidät, kanootti pysähtyikin laakean kallion kylkeen, joka oli aivan vedenpinnan tasalla.
"Missä olemme ja mitä teemme nyt?" kysyi Heyward huomattuaan metsästäjän herenneen ponnisteluistaan.
"Te olette Glennin putouksen juurella", vastasi toinen kovaäänisesti tarvitsematta kosken pauhussa pelätä vihollisen kuuntelua, "ja ensi työksenne saatte nousta varovasti maihin kaatamatta venettä ja sitten kuljette alaspäin samaa hankalaa tietä, jota tulimmekin, mutta nopeammin kuin silloin. Tätä tulvajokea on vaikea kulkea vastavirtaa, viittä henkeä on melkein mahdoton pitää kuivina sen kuohuissa pelkän koivuntuohen ja pihkan avulla. Kas niin, astukaa nyt kaikki kalliolle, niin minä tuon sinne pian mohikaanitkin saaliineen. Miehen on parempi nukkua ilman päänahkaansakin kuin nähdä nälkää keskellä ylellisyyttä."
Hänen kuljetettavansa noudattivat mielellään näitä ohjeita. Kun viimeinen jalka oli koskettanut kalliota, kanootti käännähti virtaan ja metsästäjän kookas vartalo näkyi hetkisen aikaa kiitävän pitkin veden pintaa kadotakseen sitten virtaa verhoavaan sankkaan pimeyteen. Oppaan kadottua näköpiiristä matkustajat seisoivat muutamia minuutteja avuttomina ja neuvottomina peläten luiskahtavansa pienestäkin harha-askeleesta kumiseviin, uhkaaviin vesionkaloihin. Heidän tuskallinen jännityksensä laukesi kuitenkin pian, sillä taitavain alkuasukasten avustamana vene kiiti takaisin kuohujen keskitse ja laski jälleen äskeisen matalan kallion kylkeen hetkellä, jona he luulivat metsästäjän vasta ennättäneen toveriensa luo.
"Meillä on nyt varusteita, varusväkeä ja muonavaroja", Heyward huudahti reippaasti, "ja me voimme aivan hyvin uhmata Montcalmia ja hänen liittolaisiaan. Kuulkaahan, valpas vahtimieheni, näittekö tuolla ihmisiä, joita nimitätte irokeeseiksi?"
"Minusta jokainen vierasta kieltä puhuva alkuasukas on irokeesi ja vihollinen, vaikka hän sitten väittäisi kuningastakin palvelevansa! Jos Webb haluaa saada uskollisia ja rehellisiä intiaaneja väkeensä, etsiköön hän delavarien heimoja ja lähettäköön nuo ahneet ja petolliset mohokit ja oneidat sekä nuo kuusi roistokansaa sinne, minne ne luonnostaan kuuluvat: ranskalaisten joukkoon!"
"Me vaihtaisimme siten sodanhaluisen ystävän hyödyttömään liittolaiseen! Olen näet kuullut, että delavarit ovat laskeneet tapparan kädestään ja ovat tyytyväisiä, kun heitä mainitaan naisiksi!"