Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä, jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.
Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän. Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla, ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden kaikkia väsymättömän valppaina.
Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin. Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin, mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta, mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet kiinnittänyt.
Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti, kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.
Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.
Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen, poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli synnyttänyt.
Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.
XI luku.
Kirous heimolleni, jos sen suon anteeks'!
Shylock.