Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä, ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.
"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette. Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."
"Ja teidän, Heyward?"
"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana. Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte puhutella, on tässä."
Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:
"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."
Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta, virkkoi Cora tyynesti hymyillen:
"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä toiveillamme."
Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja esiintymiseensä:
"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"