"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös", huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet löytänyt lauseita tueksesi?"
"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa; "pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana, tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."
"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen tarkoituksen.
"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä, jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta. Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä voimassa."
Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin. Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä yht'aikaa ja sanoi:
"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä 'Northampton'."
Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai keskeytyksittä.
Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki, eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa. Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt toimintakykyisiltä pyssyiltä.
Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan. Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta, kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.
Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.