"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita eivätkä ihmisiä."
Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti, vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa käsivarrellaan.
"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten jälkeen."
Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan, koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.
"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni", kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"
"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi, mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle seurataksemme huronien liikkeitä."
"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"
"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."
Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta. Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.
"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.