Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä vangiksi joutumisella ja kuolemalla.
"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka tuntui ohjaavan vihollisen toimia.
"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa, kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru puhtaaksi!"
"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä!
Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"
"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset koirat tiehensä pistimillänne!"
Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita, jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan perinpohjaisesti vainoojistaan.
Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta, ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita, ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella äänenpainollaan:
"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa, palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.
XV luku.
Siis mennään sanomata kuulemaan, vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen, ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.