Kuningas Henrik Viides.
Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.
Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina. Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim. sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi olisi tullut niiden puolustaminen.
Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija, nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas, että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.
Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset ja kiireessä kyhätyt varustukset.
Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan; niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta lakeutta äänettömissä askareissaan.
Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.
Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän vihamielisissä tunteissaan.
Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput, raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.
Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.