Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi laskeutumaan vallilta linnoitukseen.
Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.
"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin, paostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"
"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme", virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä vakuutuksista."
"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on. Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt järkisyihin!"
"Heyward! — Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka syvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!"
"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"
Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.
"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme loruilleet kärsiessänne."
"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti, mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward", lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."