"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen 'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"
"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"
"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä: Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä, niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."
"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista lähteä meidän avuksemme?"
"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä maalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette tekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut hyvä tietää!"
"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme ovat haljenneet."
"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta; toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta Britanniasta?"
"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja levottomuuden oireita."
"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme sijaisekseen?"
"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"