"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."
Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.
Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä, supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen. Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.
Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen, mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä vastaan.
Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla. Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.
"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa ta… no! — minne se tulkki puikahti?"
"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."
*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia, koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin teitä!"
Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: "Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."
"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."