Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:
"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän tunnette voimamme?"
"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."
Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen, ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.
"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen, "niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia. Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"
"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."
"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo, että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan: "Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan linnoituksen luovuttamisesta?"
"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa, että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"
"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä sodankäyntitapojen rajoissa."
Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.