— Oletko löytänyt mitään?
— En. Entä sinä?
— En. Tai olen jotakin — mutta lieneekö se kultaa!
— Miltä se näyttää?
— Se kyllä välkkyy keltaiselta, mutta on kovaa kuin teräs.
— Katinkultaa! sanoi Rod.
Pojat eivät innoissaan ehtineet edes ympärilleen vilkaista. Rod käänteli yhä puukkonsa kärjellä pohjasakkaa, siirsi syrjään jokaisen piikiven rakeen ja haravoi soraa niin tunnollisesti, että kokeneella kullanhuuhtojalla olisi ollut nauramista hänen puuhaansa katsellessaan. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Vabi taas puhui.
— Kuulehan, Rod. Minä löysin jotakin omituista! Ellei se olisi niin kovaa, panisin melkein pääni pantiksi siitä, että se on kultaa! Haluatko nähdä?
— Katinkultaa se vain on, Rod vastasi kiinnostumatta, mutta samassa hän näki omassa astiassaan samaa 'omituista' kultaa. Koko jokihan näyttää olevan sitä täynnä! hän huudahti.
— En ole koskaan nähnyt katinkultaa kimpaleina, Vabi mutisi astiansa yli kumartuen.