Hän viittasi kädellään metsän mustaan pimentoon.
— Ei koskaan paista päivä tuonne! Helppo seurata jälki!
Mukokissa ei saattanut havaita pienintäkään epäröintiä. Hänen silmissään paloi toimintatarmo ja taisteluinto. Vain kerran Rod oli nähnyt niissä samanlaisen ilmeen — silloin kun he kahden olivat kamppailleet Vabin hengen pelastamiseksi, samoin kuin heidän nyt kolmisin oli taisteltava Minnetakin puolesta.
Varovaisesti he tunkeutuivat metsään silmät ja korvat valppaina; ja kuten Mukoki oli ennustanutkin, roistojen jäljet näkyivät selvästi. Heillä oli mukanaan myös molemmat koirareet, ja Rod tiesi, että toisessa niistä oli kuljetettu Minnetakia.
Heidän edettyään vasta satakunta askelta pysähtyi etumaisena kulkeva
Mukoki ja äännähti ällistyneenä. Ladulla heidän edessään oli kuollut
mies. Ylöspäin kääntyneistä kasvoista he tunsivat vainajan toiseksi
Vabinoshista lähteneeksi ajomieheksi.
— Pää halki, virkkoi Mukoki johtaessaan valjaikkoa kiertämään ruumiin. Kukaties ensin ampu — sitten iske kirveellä.
Koirat nuuskivat ja vikisivät kiertäessään surmattua miestä, ja Rodiakin puistatti. Vaistomaisesti hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea Minnetakille oli saattanut tapahtua.
Hän pani merkille, että Mukoki kiristi nyt vinhasti vauhtia. Tuntikauden he kulkivat samaan joutuisaan tahtiin virkkamatta toisilleen montakaan sanaa. Vungat olivat kulkeneet "intiaaniketjussa", peräkanaa, molemmat reet nähtävästi keskellä jonoa. Tunnin kuluttua he saavuttivat toisen hiiltyneen matkanuotion, jonka vierelle oli rakennettu kaksi havumajaa. Täällä jäljet ja ladut näkyivät jo paljon tuoreempina; paikoittain ne näyttivät kuin vast'ikään syntyneiltä. Mutta vangiksi joutuneesta tytöstä ei näkynyt merkkiäkään.
Pojat huomasivat, että tilanne oli Mukokillekin selittämätön. Hellittämättä vanha metsäsissi kierteli leiripaikalla. Hänen tarkalta silmältään ei välttynyt pieninkään hangen epätasaisuus, jokaista katkennutta oksaa ja lumessa viruvaa puutikkua hän kumartui katselemaan. Rod tiesi, että Minnetakin ryöstöstä oli kulunut jo kolme päivää, mutta nämä jäljet eivät kuitenkaan olleet vuorokautta vanhempia. Miten tämä oli käsitettävissä?
Hän tunsi jälleen ilkeätä ja epämääräistä pelkoa. Miksi roistot eivät olleet jatkaneet matkaa heti välittömästi? Miksi he olivat viivytelleet täällä — näin lähellä rikoksensa näyttämöä? Hän katsahti kysyvästi Vabiin, mutta tämä näytti olevan yhtä ymmällä kuin hän itsekin. Vabinkin silmistä kuvastui nimetöntä pelkoa ja ahdistusta.