Mukoki oli kyyristynyt nuotion mustuneiden kekäleiden ääreen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle lumeen niiden alle, ja kun hän jälleen nousi pystyyn, hän viittasi Rodin kellotaskuun.
— Kello on kahdeksan, Mukoki.
— Vungat oli täällä viime yönä, virkkoi vanha intiaani harvakseen.
Lähti leiristä vasta neljä tunti sitten.
Mitä tämä kaikki tiesikään?
Oliko Minnetaki loukkaantunut kahakassa niin pahoin, etteivät ryöstäjät olleet rohjenneet lähteä kuljettamaan häntä aikaisemmin?
Rod tunsi koko ruumiinsa vapisevan. Myös Vabin ja Mukokin järeäpiirteisillä kasvoilla näkyi outoa jännitystä, eikä kuiskaustakaan vaihdettu. Ratkaisua ei arvoitukselle löydetty. Mutta yhdestä seikasta he olivat joka tapauksessa selvillä — he olivat aivan roistojen kintereillä! Ja jokainen askel vei heitä yhä lähemmäksi, joka maililla heidän nopeutensa lisääntyi.
Sitten tuli uusi yllätys: latu haarautui kahdeksi!
Pienen metsänaukeaman toisessa päässä intiaanit olivat jakautuneet kahdeksi joukoksi. Toisen reen latu lähti koilliseen, toisen luoteiseen.
Kummassakohan reessä Minnetaki oli viety? Kaikki kolme katselivat tyhmistyneinä toisiinsa.
Mukoki viittasi koilliseen menevälle ladulle.