— Meidän täytyy löytä merkki — joku merkki Minnetakista. Sinä lähte tuonne — minä tänne!

Rod lähti seuraamaan itäisempää latua. Mutta aivan pian hän pysähtyi eräässä kohdassa, missä ryöstäjien reki näytti paiskautuneen päin pähkinäpensasta; ja jo toisen kerran tänä aamuna hänen huuliltaan kajahti huudahdus. Eräässä pensaan esiintyöntyvässä piikkisessä oksassa kimalteli päivänpaisteessa pitkä musta silkinhieno hiussuortuva.

Hän kumartui sitä tavoittamaan, mutta Vabi sieppasi kiinni hänen kädestään, ja seuraavassa tuokiossa oli Mukokikin ennättänyt heidän luokseen. Hellävaroen vanha intiaani irrotti suortuvan oksasta, silitteli sitä kädellään, ja hänen syvään painuneet silmänsä leimusivat kuin hehkuvat hiilet. Suortuva oli Minnetakin tukasta, sitä ei kukaan heistä epäillytkään; mutta se mikä heitä tässä kammotti ja pelotti, oli irtaimen tukan paljous! Sitähän näytti olevan melkein kourantäyteinen vyyhti!

Seuraavassa hetkessä Mukokin huulilta kuului pitkä sihisevä vihellys, joka tavallisesti ilmaisi hänen pohjatonta närkästystään tai ylenkatsettaan.

— Minnetaki toisessa reessä!

Hän näytti suortuvan päätä nuorille tovereilleen.

— Katsoo — tukka leikattu puukolla. Ei oksaan tarttunut. Vunga ripusti sen tuohon — luulee hän eksyttää meitä.

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan syöksähti heti toiselle ladulle molemmat nuorukaiset kintereillään. Neljännesmailin kuljettuaan vanha metsäsissi pysähtyi ja osoitti tyytyväisenä mutta ääneti reen ladun vierellä näkyvää kevyttä jalanjälkeä. Miltei säännöllisten välimatkojen päässä saattoi hangella havaita Minnetakin pienten mokkasiinien painannaisia. Tytön molemmat vartijat olivat juosseet reen edellä; ja takaa-ajajat käsittivät, että hän oli tällöin käyttänyt tilaisuutta painaakseen lumeen merkkejä auttajilleen opastukseksi.

Mutta sittenkin Rodin mieltä alkoi painaa selittämätön ankeus, joka voimistui sitä mukaa, mitä kauemmaksi he etenivät koilliseen menevästä ladusta. Entäpä jos Mukoki olikin erehtynyt? Hän luotti kyllä rajattomasti vanhan eränkävijän viisauteen ja kokemukseen, mutta sittenkin hänen mielessään kummitteli ilkeän itsepäinen ajatus: jos rosvot kerran olivat keksineet leikata tytöltä tukkaa ja sillä eksyttää takaa-ajajia, niin miksi he eivät yhtä hyvin olisi voineet riisua häneltä kenkääkin ja painella sillä pettäviä merkkejä lumeen? Moneen otteeseen hän aikoi lausua epäilyksensä ääneen, mutta luopui siitä nähdessään miten hartaan luottavaisina hänen toverinsa tarpoivat tuota epäilyttävää latua.

Mutta lopulta hän ei enää voinut olla ääneti.