— Vabi, minä palaan takaisin, hän huudahti hiljaa kiirehtien ystävänsä rinnalle. Minä lähden seuraamaan toista latua. Jollen tapaa mailin matkalla mitään, niin oikaisen suoraan metsän halki teidän luoksenne.
Vabin estelyistä ei ollut apua; ja muutamien minuuttien perästä Rod oli jälleen metsänaukeamassa, missä tiet erkanivat toisistaan. Mikä salaperäinen voima saikaan hänen sydämensä lyömään kahta kiivaammin, kun hän uudelleen sukeltautui noille jäljille, joilta he äsken olivat löytäneet silkinhienon hiustupsun? Mikä päämäärä panikaan hänet puolihengettömänä yhä jatkamaan tuloksetonta etsintää senkin jälkeen, kun maili ja toinenkin olivat sujahtaneet ilman että mitään merkillistä oli näkynyt? Rod ei olisi osannut vastata näihin kysymyksiin. Ja kuitenkin hän joka hetki eteenpäin tarpoessaan tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi siitä, että Mukoki oli sittenkin erehtynyt ja että Minnetaki oli jossakin hänen edellään.
Seutu, jonka läpi hän tunkeutui, kävi yhä kolkommaksi. Hänen edessään kohosi rotkojen ja repeämien halkomia rosoisia kallioselänteitä, joissa keväisin lumen sulaessa täytyi käydä vaahtoisia koskipäitä. Hän kuulosteli valppain korvin ympärilleen ja hidastutti varovaisesti vauhtiaan.
Äkkiä veri oli hyytyä hänen suonissaan. Aivan hänen edessään kohosi suunnaton paasi, nelikolkkainen ja iso kuin mikäkin talo, ja sen juurella virui surmatun intiaanin ruumis, jonka kasvot olivat kuolemantuskan vääristämät. Mutta mitään merkkiä taistelusta ei näkynyt, ei edes jalanjälkiä. Mies oli ilmeisesti surmattu reessä ja paiskattu ruumiina hankeen.
Kuka hänet sitten oli surmannut?
Oliko Minnetaki pelastautunut riistämällä ryöstäjältään hengen?
Aluksi Rod oli miltei vakuuttunut siitä. Hän kyyristyi tarkastelemaan veripilkkuja lumella ja havaitsi ne vielä jäätymättömiksi. Varmasti tuo murhenäytelmä oli tapahtunut aivan viime tunnin kuluessa.
Entistä varovaisemmin mutta samalla entistä nopeammin hän lähti jälleen seuraamaan reen latua, pyssy laukaisuvalmiina kainalossa. Seutu kävi yhä kolkommaksi, ja läpipääsy tuntui paikoitellen miltei mahdottomalta. Mutta roisto oli löytänyt reelleen tien jylhien kallioiden lomitse, kunnes latu vähitellen nousi korkean vaaran laelle. Ja siellä Rod jälleen äkkiä pysähtyi, sillä ladun poikki kävivät toiset jäljet.
Syvään pehmeään lumeen painuneina näkyivät selkeinä ison karhun jäljet!
Ehtimättä asiaa sen tarkempaan ajatella Rod alkoi kiireesti laskeutua harjannetta alas karhunjälkiä myöten pitäen samalla tarkoin silmällä reen latua ja etäisen metsän reunaa. Rinteen juurella sulki iso kaatunut puunkelo häneltä tien, ja kiivetessään sen yli Rod äkkiä pysähtyi kahdareisin rungolle ja huudahti hämmästyksestä.