Karhuemo lähti talvipesästään kuljettaen perässään kaksikuukautisia pentujaan, joita se opetti taittamaan nuoria männyn kasvaimia; hirvet laskeutuivat alas suurten vaarojen lumisilta harjoilta, joilla ne olivat olleet talvea pitämässä, ja niiden perässä tulivat susilaumat, jotka lihottivat itseään edellisten heikoilla ja sairailla yksilöillä. Kaikkialla kohisivat sulaneesta lumesta syntyneet vuoripurot, metsä ja maa kumahteli, kovat kalliot paukkuivat kevään lämmöstä ja hedelmällisyydestä ja yhä kauemmaksi pohjoiseen kaikkosi revontulien kelmeä loimotus.
Pohjolaan oli saapunut riemullinen kevät, ja Vabinoshissa vallitsi kaksinkertainen riemu, sillä siellä Roderick Drew tapasi pitkän talven jälkeen äitinsä.
Eräänä huhtikuun iltana pojat ja Mukoki olivat kokoontuneet Rodin huoneeseen. Heidän oli määrä seuraavana aamuna lähteä pitkälle ja seikkailukkaalle peräpohjolan matkalleen, ja tänä viimeisenä iltana he tutkivat tarkoin varusteensa ja suunnitelmansa, ettei vain mitään välttämätöntä puuttunut tai ollut unohtunut.
Rod ei sinä yönä paljonkaan nukkunut. Jo toisen kerran paloi seikkailun kuume hänen veressään. Muiden nukkuessa Rod vielä huolellisesti tarkasteli kallisarvoista karttaansa, eivätkä edes unessa hänen aivonsa lakanneet työskentelemästä.
Nouseva päivä ei vielä ollut vaalentanut yön tähtiä, kun Rod jo oli jalkeilla. Pojat nauttivat aamiaisensa kauppa-aseman isossa ruokasalissa, jossa aseman hoitajat perheineen olivat aterioineet jo kahdensadan vuoden ajan. Isäntä teki parhaansa pitääkseen yllä naisten mielialaa, ja Minnetakikin yritti hymyillä ja nauraa, vaikka hänen punaiset silmänsä juorusivat edellisen yön kyynelistä.
Rod huokaisi helpotuksesta, kun ateria oli ohi ja päästiin lähtemään ulos kirpeään aamuilmaan rannalla odottavan ison tuohikanootin luo, ja vielä helpottuneemmin hän huokaisi, kun äidit oli hyvästelty. Mutta Minnetaki viipyi kanootin luona lähtöhetkeen saakka ja purskahti itkemään Vabin suudellessa häntä jäähyväisiksi. Ja Rodin kurkkua kuristi, kun hän puristi tytön pientä, lujaa kättä hetken omiensa välissä.
— Näkemiin, Minnetaki! hän kuiskasi. Sitten hän hypähti istumaan kanootin keskelle, ja perässä oleva Vabi työnsi sujakan aluksen vesille.
Pitkään aikaan ei veneessä kuulunut muuta ääntä kuin kolmen airon rytmikästä loisketta ja veden vienoa solinaa. Vielä kerran kajahti loittonevalta rannalta Minnetakin huhuilu, johon he vastasivat. Hetken perästä Rod virkkoi:
— Hyvästeleminen oli totta totisesti koko urakan hankalin osa!
Hänen sanansa tuntuivat lievittävän yleistä masennusta. Vabi katseli kompassiaan tulitikun valossa.