— Me emme kiertelekään rantoja, vaan oikaisemme suoraan Nipigonin yli, hän sanoi. Vai mitä sinä sanot, Muki?
Vanha eränkävijä ei vastannut. Vabi lopetti hämmästyneenä melomisensa ja toisti kysymyksensä.
— Epäiletkö ettei se ole turvallista?
Mukoki kohotti kätensä päänsä yläpuolelle.
— Tuuli käy etelästä, hän sanoi. Ehkä ei rupee vahvemmaksi, mutta…
— Jos niin käy, sanoi Rod katsellen miettiväisenä raskaassa lastissa uivaa kanoottia, me joudumme pahaan kiipeliin!
— Rantojen kiertäminen veisi meiltä koko tämän päivän ja puolet huomisesta, intti Vabi. Jos menemme suoraan, olemme vastarannalla jo tänään iltapäivällä.
Mukokin rykiminen ei kuulostanut kovin rohkaisevalta, ja Rodia pelotti kiikkerän tuohikanootin kulkiessa aavalla selällä. Melojen navakka käyttely kiidätti heitä neljän mailin tuntinopeudella eteenpäin, ja päivän täydelleen valjettua Vabinoshin metsäinen ranta siinsi enää vain hämäränä juovana taivaanrannalla.
Rodinkin pelko haihtui, kun auringon noustua ilman kirpeä koleus katosi ja etäisten metsien tuoksut kantautuivat Nipigonin selälle. Hän meloi hilpeänä tuntien säteilevän aamun antavan hänen lihaksilleen nuoren jättiläisen voimat. Vabi vihelteli ja lauleli intiaanien ikivanhoja joikuja, Rod loilotti "Yankee Doodlea" ja "Tähtilippua", ja yksinpä vakaa Mukokikin laulahti silloin tällöin.
Kaikkien kolmen mieltä askarrutti sama ajatus. Heillä oli edessään jännittävin matka mitä ajatella saattaa — he olivat menossa etsimään kultaa. Heillä oli hallussaan suuren aarteen salaisuus. Seikkailut, löydöt odottivat heitä. Pohjolan ääretön takamaa, salamyhkäinen ja kiihottava, oli heidän määränpäänään. He olivat nyt matkalla valloittamaan sitä, kiskomaan sen povesta tuota keltaista aarretta — oliko ihme, jos heidän verensä kohisi kaikkea tuota ajatellessa! Mitä esteitä nousisi heidän tielleen? Mitä heiltä jäisi huomaamatta? Mihin outoihin seikkailuihin he joutuisi vatkaan tuossa tuntemattomassa, tutkimattomassa maailmassa, jonka asukkaina olivat vain metsän villit eläimet?