Järvi vilisi vesilintuja. Isoja mustia sorsia, sinisorsia, jouhisorsia ja taveja kohosi pilvinä ilmaan heidän ympärillään; muutamia he ampuivatkin, kunnes Mukoki lopetti leikin.
— Miksi haaskaa ruuti sorsiin, hän neuvoi. Säästää patruunat isolle riistalle.
He lepäsivät useaan otteeseen aamun kuluessa, ja puolenpäivän aikaan he pitivät päivällistauon nauttien Vabinoshista mukaan otettuja eväitä. Järven toinen ranta oli nyt selvästi näkyvissä, ja he tarkastelivat sitä terävin katsein löytääkseen Ombabika-joen suun, jolta he viime syksynä olivat aloittaneet talviset seikkailunsa.
Vabi katseli pitkän aikaa rannalla näkyvää pitkää valkeaa juovaa, johon vihdoin kiinnitti toveriensakin huomion.
— Sehän näyttää liikkuvan, hän sanoi kääntyen Mukokiin. Mutta totisesti, sehän on… — Hän vaikeni epäröiden.
— Mitä sitten? Rod kysyi.
— Nehän ovat joutsenia!
— Joutseniako? Rod huudahti. Taivaan tasakäpälät! Tarkoitatko, että koko tuo pitkä liuta on joutsenia…
— Niitä näkee tällä järvellä joskus tuhansittain, Vabi sanoi. Olen joskus nähnyt, miten järven pinta on ollut joutsenista aivan valkoinen.
— Enempi kuin osaa laske, Mukoki vahvisti. Mutta hetken tähysteltyään hän lisäsi: Ei olee joutsenia. Olee jäätä.