Hän kostutti etusormensa kielellään ja piti sitä ylhäällä päänsä päällä — keino, joka luotettavimmin ilmoittaa tuulen suunnan.
— Tuuli käy suoraan niitä päin, hän sanoi harmistuneena. Ellemme ole riittävän korkealla, jotta hajumme menisi niiden ylitse, ne eivät uskalla tulla.
Vähän ajan kuluttua Rod nykäisi Vabia.
— Nyt ne ovat jo pyssynkantaman päässä!
— Niin ovat, mutta emme me niitä ammu. Emmehän me tarvitse lihaa.
Äkkiä hirviemo pysähtyi, ja Vabi naurahti hyvillään.
— Hienoa! hän kuiskasi. Se vainusi meidät jo neljännesmailin päästä. Katsohan, miten se kohottaa päätään ja miten sen isot korvat sojottavat eteenpäin ja sieraimet ovat kohti taivasta! Se tietää, että täältä harjulta uhkaa vaara. Kas nyt…
Hän ei ehtinyt lopettaa. Salamannopeasti hirvi käännähti vasikkansa puoleen ja näytti tuuppivan sitäkin kääntymään; sitten molemmat vilistivät pohjoiseen. Emo juoksi tällä kertaa vasikkansa takana.
— Minä pidän hirvistä, sanoi Vabi, ja hänen silmänsä loistivat.
Olethan kai huomannut, etten juuri koskaan ammu niitä?
— Et tosiaan ammukaan! En ole vain koskaan tullut sitä ajatelleeksi.
Mikä siihen on syynä?