— Se johtuu monestakin seikasta. Tietysti olen joskus ampunut, kun on kipeästi tarvittu lihaa, mutta se on aina ollut minulle vastenmielistä. Leijonaa sanotaan eläinten kuninkaaksi. Pötyä! Hirvi on eläinten valtias. Näithän, miten tuo emo äsken menetteli. Jos se arvelee vaaran uhkaavan, se kulkee vasikkansa edellä haluten suojella sitä; samasta syystä se paetessaan juoksee vasikkansa jäljessä antautuen siten itse vaaralle alttiiksi. Eikö se ole suurenmoista äidinrakkautta? Entä hirvihärkä! Kiima-aikana se puolustaa naarastaan vaikka kymmentä pyssymiestä vastaan. Jos lehmä kuitenkin kaatuu ensimmäisenä, se asettuu parinsa ruumiin eteen vihollistensa maalitauluksi kuopien maata sorkillaan ja silmät leiskuen vihasta eikä väisty, ennen kuin sekin on luotien lävistämä.
Rod ei puhunut vähään aikaan mitään. Hirviemo vasikkoineen oli jo kadonnut näkyvistä, kun hän kääntyi Vabiin päin.
— Olen iloinen siitä, mitä kerroit, hän sanoi. Minä olen kerran ampunut hirven, muistathan. Nyt minäkin lupaan, etten enää koskaan tee sitä, ellei se ole välttämätöntä.
He palasivat leiripaikalle, missä Mukoki tarjosi heille illalliseksi
karhunpaistia, kuumaa kahvia ja kuumilla kivillä paistettuja leipiä.
Syötyään he istuivat vielä hyvän aikaa nuotion ääressä ja muistelivat
Sutta ja sen seikkailuja.
Vielä tuntikauden sen jälkeen kun toiset jo olivat kääriytyneet makuuhuopiinsa Rod istui tulen vieressä miettien ja kuunnellen metsän ääniä. Sitten hän vielä kerran palasi jyrkänteen reunalle ja katseli suurta keväistä kuuta, joka verhosi suuren yksinäisyyden lempeään hohteeseensa.
Miten ihania nämä pohjolan erämaat olivatkaan, ja miten vähän sivistyneen maailman ihmiset niistä tiesivätkään! Nähdessään revontulien vielä heikosti välähtelevän jossakin tuolla näköpiirin äärillä, minne ihmisjalka ei vielä koskaan ollut astunut, hän tuli ajatelleeksi, että Jumalan täytyi täällä olla lähempänä maata kuin muualla.
Ensi kertaa hänen sydämessään miltei heräsi rakkaus punaisen miehen Suurta Henkeä kohtaan. Sillä eikö Suuri Henki ollut sama kuin hänen Jumalansa? Hänellä oli täällä ympärillään alakuloinen, autio, salamyhkäinen maailma, joka oli intiaanin Raamattu ja joka pohjolan miehelle sisälsi suuren Luojan opetukset ja Hänen kutsuvan äänensä.
Hiljainen tuuli oli noussut ja kuiski avarilla lakeuksilla; hän kuuli poppelien oksien vienon kahinan ja jostakin alhaalta huuhkajan pehmeän, kuhertelevan kosintaäänen. Vähitellen hänen silmänsä ummistuivat ja hän nojautui vasten kalliopaatta; jonka suojaan oli käynyt istumaan.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kauan oli siinä istunut. Mutta äkkiä hänet havahdutti hirveä huuto.
Joka jäsen väristen hän kavahti jaloilleen. Hän oli itsekin huutamaisillaan, mutta kieli oli kuin liimautunut kitalakeen. Mitä olikaan tapahtunut? Vabiko oli huutanut vai Mukoki?