Kymmenkunnan askelen päässä hänestä oli iso paasi, ja sen harjalla hän huomasi pitkän liukuvan hahmon, joka välkkyi hopeankarvaiselta kuutamossa. Ilves! Hän otti äänettömästi pyssynsä, joka oli liukunut hänen jalkoihinsa, ja samassa peto päästi uuden verta hyydyttävän huudon.
Vielä nytkin Rodia värisytti tuo ihmisen tuskallista kuolinhuutoa muistuttava ääni. Hän nosti aseen poskelleen. Kirkas välähdys kuutamossa — terävä paukahdus — sitten kuului huuto havumajalta. Rod katui ampumistaan. Hänen olisi pitänyt tyytyä vain katselemaan tuota erämaan yöllistä vierasta, jonka nahkakin oli tähän aikaan vähäarvoinen. Hän hiipi hiljaa paaden luo, mutta ilvestä ei näkynyt. Hän kiersi ympäri pyssy ampumavalmiina siltä varalta, jos ilves hyökkäisi. Mutta peto oli mennyt menojaan. Hän oli ampunut ohi.
Mukoki ja Vabi saapuivat paikalle.
— Joko taas julmasti iso vunga, pilaili Mukoki muistellen pojan aikaisempaa seikkailua samalla paikalla. Tappaa se?
— Ohi meni, Rod vastasi. Sillä oli ilkeä ääni! Huh!
Hän kävi vihdoinkin levolle toisten kanssa ja nukkui päivänkoittoon asti. Aamu oli todellinen heräävän kevään aamu, lämmin ja innostava. Lauleskellen, viheltäen ja iloisesti huudahdellen miehet lähtivät laskeutumaan alas harjulta. Mukoki kulki jälleen edellä tavaroita kantaen, ja pojat olivat kulkeneet matkasta vasta kolmanneksen, kun hän jo tuli vastaan toista kantamusta noutamaan.
Puolenpäivän aikaan he olivat saaneet kanoottinsa ja tavaransa rannalle ja pitivät päivällistauon. Tässä tulvan paisuttamassa joessa oli vain vähän virtapaikkoja ja pieniä suvantoja, mikä suuresti helpottaisi kulkua.
— Kukaties tulee mökille yöksi, sanoi Mukoki. Minä kantaa kuorma sinne vielä tänä yönä.
Ja kun he olivat pari tuntia meloneet, Mukoki mitään sanomatta lastasi tavarat selkäänsä ja lähti matkaamaan tasangon yli.
— On parasta antaa hänen mennä yksin, sanoi Vabi, kun Rod halusi lähteä mukaan. Hän haluaa välttämättä ehtiä täksi yöksi metsämajalle, Suden katoamispaikalle, eikä hän palaa sieltä ennen kuin aamulla.