Mukoki lähti, eikä hän katsonut kertaakaan taakseen, ennen kuin tiesi varmasti kadonneensa toveriensa näköpiiristä. Mutta sitten hänen käytöksensä muuttui nopeasti ja omituisella tavalla. Hän pudotti kantohihnan otsaltaan alas rinnalle voidakseen esteettä käännellä päätään. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä; hänen askelensa olivat keveät ja varovaiset; hän kuunteli ja teki havaintoja koko olemuksellaan. Sivullinen olisi luullut vanhan eränkävijän olevan vihollisen tai riistan jäljillä. Mutta hänen aseensa oli varmistettu, eivätkä vastaan sattuva karhun jälki tai metsästä kuuluva punapeuran askelen risahdus näyttäneet kiinnittävän hänen huomiotaan. Hänen katseensa oli koko ajan kiinni maassa, ja siinä missä se oli pehmeää ja kosteaa hän kulki hitaammin.
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Hänellä oli edessään selvät suden jäljet.
Hiljaa huudahtaen intiaani heitti kantamuksensa maahan ja lankesi polvilleen. Hänen silmissään paloi into ja jännitys, kun hän ryömi hitaasti eteenpäin tutkien suden jokaisen jäljen ja pysähtyi aina kun tuli oikean etukäpälän jäljen kohdalle. Kesy susi oli penikkana käynyt oikeasta etujalastaan Mukokin ansaan ja menettänyt siitä silloin kaksi varvasta. Mutta tämän suden käpälässä näyttivät kaikki varpaat olevan tallella, ja pettyneenä huokaisten Mukoki kohosi jälleen jaloilleen.
Viidesti Mukoki sinä iltapäivänä kyyristyi tutkimaan susien jälkiä, ja joka kerran hänen kasvojensa toiveikas ilme vaihtui pettymykseksi. Ilta oli jo hämärtynyt, kun hän saapui pienelle laaksojärvelle; auringon kelmeä ruskotus valaisi vanhan metsämajan mustuneita raunioita. Pitkän aikaa Mukoki katseli niitä liikahtamatta; hän muisteli, miten Rod ja hän olivat juosseet palopaikalle pelastamaan Vabia.
Jotakin valkoista loisti maassa, ja Mukoki naurahti kuivasti huomatessaan, etteivät vungat olleet palanneet hautaamaan kuolluttaan. Metsän eläimet olivat kalunneet ruumiin pelkäksi luurangoksi.
Kuu kohosi taivaalle, ja sen valossa vanha intiaani seisoi liikkumattomana kuin patsas nojautuen valkeaan kaarnattomaan puuhun, josta elinnesteet olivat kuivuneet jo ihmisikä sitten.
Siinä seistessään ja katsellessaan ääneti eteensä hän kuuli ylhäältä rinteeltä kolinaa aivan kuin kivet olisivat vierineet. Kun hän kurottautui kuuntelemaan, näkyi harjulla tulen välähdys ja kuului laukauksen ääni; Mukoki heittäytyi pitkäkseen maahan, ja samalla hetkellä kajahti harjulta niin hirveä, epäinhimillinen ja jähmettävä huuto, että vanha eränkävijä äännähti kauhuissaan.
Hän makasi liikahtamatta ja hivutti varovaisesti aseensa laukaisuasentoon. Mutta pienintäkään risahdusta ei enää kuulunut kalliolta.
Ja sitten kajahti harjun rinteestä uudelleen sama hirveä huuto; nyt Mukoki tiesi, ettei se tullut minkään villieläimen kurkusta. Se oli ihmisen ääni — kaamea ja villi.
Koko ruumis vapisten Mukoki painui yhä kiinteämmin maata vasten, ja jokin nimetön pelko puistatti häntä. Ja jälleen kuului huuto, yhä kauempaa ja kauempaa, kunnes se haipui harjun takaiseen rotkoon kajahdellen sen kallioseinistä, jäykistäen saalistavat yöeläimet paikalleen ja pannen vanhan Mukokin päästämään nyyhkyttäviä huokauksia.