Eikä hän liikahtanut paikaltaan, ennen kuin huudot lopulta kuuluivat mailien takaa, ja vain yötuuli suhisi harjun rinteillä.
11.
ÄÄNI ROTKOSSA
Jos Mukoki olisi ollut valkoinen mies, olisi hän voinut yrittää järjellään selittää tuota omituista ääntä. Mutta Mukokin maailmassa ei ollut muuta kuin erämaa, eikä hän koskaan ollut kuullut siellä mitään tämänkaltaista.
Tunnin verran Mukoki makasi litteänä maassa sanomattoman kauhun vallassa. Vähitellen hänen mielensä tasapaino palasi. Olihan hän elänyt vuosikaudet kauppa-aseman valkoisten asukkaiden keskuudessa, ja järkeily sai vihdoinkin voiton taikauskosta.
Häntä oli yritetty ampua. Hän oli kuullut luodin viheltävän päänsä yli ja iskeytyvän puuhun, jota vasten hän oli nojannut. Joku olento oli väijynyt tuolta edestä kallioiden kätköstä. Mutta kuka?
Hän muisteli oman kadonneen heimonsa sotahuutoa ja kaikkien vihollisheimojen huutoja, mutta yksikään niistä ei ollut tuon äskeisen äänen kaltainen. Se kummitteli yhä vieläkin hänen korvissaan ja pani vilunväreet kulkemaan hänen selässään. Ja sama nimetön kauhu seurasi hänen kintereillään, kun hän pysähtymättä kiiruhti toveriensa luo samaa tietä mitä päivällä oli kulkenut.
Yleensä intiaani salaa pelkonsa; hän kätkee sen sydämeensä kuin valkoinen mies syntitaakkansa. Mutta se mitä Mukoki tänä iltana oli kuullut, meni hänen rotunsa tietopiirin ulkopuolelle, ja vieläkin vapisten hän kertoi kokemuksestaan pojille. Rod ja Vabi kuuntelivat hänen kuvaustaan hämmästyksestä sanattomina.
— Jos se oli joku vunga? Vabi kysyi.
— Ei mikä vunga, Mukoki vastasi ja ravisti päätään. Vunga ei pitää semmoista ääntä!