Hän vetäytyi pois nuotion luota, kääriytyi huopaansa ja paneutui pitkäkseen poikien rakentamaan havumajaan. Vabi ja Rod katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
— Mukokilla on varmasti ollut merkillinen seikkailu, virkkoi Vabi lopulta. Noin järkyttyneenä, en ole vielä koskaan häntä nähnyt. Laukauksen voi vielä jotenkin selittää. Vungia saattaa vielä piileskellä näillä seuduin, ja joku heistä näki Mukokin ja ampui. Mutta entä se huuto? Mitä sinä siitä ajattelet?
— Entäpä jos Mukokin mielikuvituksella on osansa tässä seikkailussa? Rod vaikeni hetkeksi nähdessään toisen paheksuvan ilmeen, mutta jatkoi sitten:
— En tietenkään tarkoita, että hän tahallaan olisi kertonut meille omiaan. Hänhän oli harjun juurella. Sitten häntä yllättäen ammuttiin rinteeltä, näkyi leimaus, kuului laukaus ja luoti lensi hänen päänsä yli. Ja samassa hetkessä tai heti sen jälkeen — hm, muistathan ilveksen huudon!
— Tarkoitatko, että ilves olisi pelästynyt laukausta ja lähtenyt ulvoen pakoon?
— Sitä juuri.
— Mahdotonta! Ilves ei olisi laukauksen kuultuaan päästänyt ääntäkään!
— Mutta miksei voi sattua poikkeusta?
— Ei milloinkaan, jos ilveksestä on kysymys. Eikä mikään eläin päästä sellaista ääntä. Ja Mukoki on rohkea kuin leijona. Ilveksen ulvahdus olisi saanut hänet värisemään ilosta eikä pelosta. Mutta nuo äänet muuttivat hänen verensä vedeksi. Ne tekivät hänestä pelkurin ja saivat hänet juoksujalkaa pakenemaan tänne meidän luoksemme. Onko se Mukokin tapaista? Minusta ne olivat…
— Mitä?