Vähäisintäkään elävän olennon merkkiä ei näkynyt. Syvällä laaksossa kimalteli pieni lehtorantainen järvi keskipäivän auringossa. He näkivät palaneen majansa rauniot ja niiden vieressä tavaramytyn, jonka Mukoki oli eilen illalla tuonut. Kukaan ei ollut irrottanut sen siteitä.
Vabin kasvojen jännitys laukesi. Rod hengitti kevyemmin ja naurahti.
Mitä ihmeen pelkäämistä täällä oli? Hän vilkaisi kysyvästi Mukokiin.
— Tuolla ne kalliot, tuolla se puu, selitti Mukoki. Tuolta alhaalta se parku tulee! — Hän viittasi alas tasangolle.
Vabi oli laskeutunut puun luo.
— Tulehan katsomaan, Rod! hän huusi. Totta totisesti — onpa se mennyt täpärältä!
Toisten tultua paikalle hän näytti pientä tuoretta reikää puun valkeassa pinnassa.
— Seisohan jälleen selkä puuta vasten, Muki, niin kuin sanoit eilen illalla seisseesi. Laupias taivas! Se veikkonen tähtäsi sinua otsaan — luoti lensi kahden sormen leveyden liian ylös! Eipä ole ihme, että ilveksen huuto kuului korvissasi kamalalta.
— Ei mikä ilves, sanoi Mukoki, ja hänen kasvonsa synkkenivät.
— Etkö häpeä, Muki, nauroi Vabi. Älä nyt joutavasta suutu.
Rod kaivoi metsästyspuukollaan luodin reikää.