Mutta tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kohosi seisomaan ja
viskautui kuin näätä pyörteen mustaan syvyyteen. Kauhusta huudahtaen
Rod kohosi polvilleen ja olisi varmasti syöksynyt Vabin perään, ellei
Mukokin tuima ääni olisi komentanut.

— Pitää kiinni kanootista!

Sitten tuli voimakas sysäys. Kanootin keula heilahti niin nopeasti pyörteen keskusta kohti ja perä rantaan päin, että Rod kadotti tasapainonsa ja paiskautui pitkäkseen veneen pohjalle. Kun hän jälleen katsoi ympärilleen, hän näki Mukokin seisomassa kanootissa kuten Vabi äsken; sitten vanha eränkävijä heittäytyi virtaan varoittaen vielä kerran Rodia.

— Pitää kiinni kanootista!

Ja Rod piti. Hän tajusi hämärästi, että nuo varoitukset oli tarkoitettu hänelle — vain hänelle; hän arvasi, etteivät hänen toverinsa olleet pelkuruuttaan hypänneet veneestä.

Vasta sitten kun kanootti liukui rantaan ja hän hoippui siitä maan turvalliselle kamaralle, hän täysin ymmärsi mitä oli tapahtunut. Pitäen kiinni kanootin kiinnitysköydestä Vabi oli suorittanut kuolemanhyppynsä tavoitellen yhtä ainoata pelastuksen mahdollisuutta. Tuona jännittävänä hetkenä, kun kanootti oli kääntynyt kohti pyörteen silmää, hän oli tehnyt parin metrin hypyn rantaan päin ja tavoittanut pohjan! Jos vettä olisi ollut jalankin verran enemmän, olisivat kaikki kolme olleet tuhon omat!

Vabi seisoi rannalla huohottaen, vaatteet vettä valuen, ja kuun kirkkaassa valossa hänen kasvonsa hohtivat yhtä valkoisina kuin pyörteen vaahtokehä.

— Tämä oli melkein kuin käynti kuoleman portilla! hän puuskutti. Muki, näin täpärällä emme ole vielä koskaan olleet! Sinun pelastumisesi kultaluodista ei ole mitään tämän rinnalla!

Mukoki veti venettä hiekkaiselle rannalle, ja vieläkin huumautuneena äkillisestä pelastumisestaan Rod meni häntä auttamaan.

Nyt vasta he tajusivat minkälaiseen tilanteeseen he olivat joutuneet. Yö oli tarjonnut heille niin runsain mitoin jännitystä, ettei enempää juuri voinut toivoa. Mielipuolen käsistä he olivat töin tuskin pelastuneet kurimuksen kuiluun, ja siellä odottavasta kuolemasta tähän ahtaaseen kalliovankilaan, josta heillä ei näyttänyt olevan poispääsyn toivoa — ei ainakaan ennen kevättulvien laantumista. Äkkijyrkät vuorenseinät ympäröivät heitä joka puolelta. Ainoa avoin tie oli tuo hiiden kirnu!