Jopa Mukokikin ympärilleen silmäillessään tajusi tilanteeseen sisältyvän karmean huumorin ja hihitti hiljaa itsekseen.
Vabi seisoi hajalla säärin, kädet painettuina likomärkiin taskuihin ja katseli kuun valaisemia jylhiä kallioseiniä. Sitten hän käännähti ja virnisti toisille; hän katseli kurimusta ja viimein kapeata taivaan kaistaletta, joka näkyi heidän yläpuolellaan. Tilanne tuntui aluksi hullunkuriselta, mutta kun Vabi jälleen katsahti Rodiin, oli hymy hävinnyt hänen kasvoiltaan.
— Olisipa tuolla mielipuolella hauskaa, jos hän löytäisi meidät täältä! hän kuiskasi.
Mukoki käveli verkalleen ympäri tutkien paikkaa. Kuilu, jonka pohjalla he olivat, oli enintään viisitoista metriä leveä; kuohuva pyörre valtasi siitä suurimman osan, eikä seinämissä ollut rakoa edes sen vertaa, että orava olisi päässyt kiipeämään ylös. Heidän vankeutensa oli niin täydellinen kuin ajatella voi.
Mukoki palasi toisten luo ja istahti murahdellen itsekseen.
— Eiköhän ole parasta, että syömme vatsamme täyteen ja käymme nukkumaan, Rod ehdotti, sillä hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Ei meidän ainakaan tänä yönä tarvitse pelätä petoja eikä muita vihollisia!
Tämä heillä tosiaankin oli lohdutuksenaan. He söivät kylmää karhunpaistia ja varustautuivat levolle. Yö oli tavattoman lämmin, ja Mukoki ja Vabi saattoivat levittää märät vaatteensa kuivumaan ja kääriytyä pehmeisiin huopiin.
Rod ei avannut silmiään, ennen kuin Vabi herätti hänet aamulla. Mukoki ja Vabi olivat jo täysissä pukeissa, ja mennessään veden partaalle peseytymään Rod ihmeekseen huomasi, että kaikki tavarat oli ladottu veneeseen, aivan kuin olisi tarkoitus lähteä matkaan heti aamiaisen jälkeen. Palatessaan toisten luo hän näki aterian katetun litteälle paadelle keskelle heidän vankilansa hiekkalattiaa ja toveriensa istuvan huolettoman näköisinä.
— Näyttää siltä kuin aikoisitte lähteä piankin, hän sanoi ja nyökkäsi kanoottiin päin.
— Niin olemme aikoneet, vastasi Vabi. Me uimme kurimuksen poikki!