Vaikka matkaa oli aamusta lähtien tehty runsaat nelisenkymmentä mailia, oli se ollut melko vaivatonta, ja päivä oli ollut toveruksille mitä viehättävin. Kanootin liukuessa vuolaassa virrassa heidän ei ollut tarvinnut paljon rasittaa itseään, ja jylhät vaihtelevat maisemat tuottivat heille loppumatonta huvia.
Myöhään iltapäivällä reitin suunta muuttui koillisesta suoraan pohjoiseen, ja mutkakohdassa oli ihanteellinen leiripaikka. Ranta levisi siinä laajana, hienon valkean hiekan peittämänä aukiona, ja vesirajassa oli kasoittain kuivaa ajopuuta, josta kokonainen rykmentti olisi saanut nuotiotarvikkeensa.
— Onpa tässä merkillinen paikka, sanoi Vabi vetäessään kanoottia maalle. Tämähän näyttää aivan…
— Järvi, Mukoki murahti. Ennen tässä ole järvi!
— Virta on kääntyessään huuhdellut tälle puolen niin paljon hiekkaa, että pohja on kohonnut ja lopulta jäänyt kuiville, lisäsi Rod katsellen kadonneen järven paikkaa.
Vabi oli kierrellyt lähistöllä. Äkkiä hän pysähtyi ja viittoi kiihkeästi tovereilleen. Hänen hämmästynyt ilmeensä sai toiset juoksemaan hänen luokseen.
Vabi seisoi sanattomana ja osoitti hiekkaan.
Aivan selvästi oli maassa ihmisjalan kuva — ei saappaan eikä mokkasiinin, vaan paljaan jalan, yhtä todellisen kuin käsi, jolla Vabi sitä osoitti.
Ja tuosta yhdestä jäljestä hämmästyneen kolmikon katseet siirtyivät satoihin samanlaisiin, kunnes heistä alkoi tuntua siltä kuin kymmenkunta paljasjalkaista villiä olisi tanssinut hietikolla vain vähän ennen heidän tuloaan.
Ja sitten Rod, jonka katse vaistomaisesti kääntyi rannalla oleviin ajopuuröykkiöihin, näki jotakin muuta — jotakin, joka sai hänet viittamaan sinnepäin yhtä sanattomana, yhtä kalpeana ja yhtä säikähtyneenä kuin Vabi äsken!