Howland tunsi ensimmäisen kerran elämässään seikkailunhalua. Hänellä oli halu saada kokea jotain uutta ja outoa. Kylmällä napaseudun taivaalla kimaltelivat miljoonat tähdet jäisten silmien tavoin. Hänen takanaan pujotteli erämaan halki jään peittämä Saskatchewan kuin valkoinen lanka, ja puolen peninkulman päässä näkyivät Prince Albertin, sivistyksen viimeisen etuvartion valot.
Mutta Howland tähysteli pohjoista kohti. Sen vuorenharjanteen laelta, missä hän seisoi, hän katseli edessään avautuvaa valkoista, hiljaista maata, joka ulottui tuhansia peninkulmia Pohjoiselle Jäämerelle päin. Talviyön hiljaisuudessa hänen korviinsa kuului revontulten lievä räiskinä. Monituhatvuotinen soitto humisi lakeuden yllä, ja kun hän katseli noita kylmiä, teräviä tulinuolia, jotka välähtelivät avaruudessa, ja kuunteli niiden laulua rajattomasta yksinäisyydestä, loppumattomasta surusta, hänet valtasi kummallinen tunne — aivan kuin hänelle olisi viitottu ja sanottu, että tuolla kaukana, maailman rajalla, hän löytäisi kaiken sen, josta hän oli uneksinut siitä saakka kun hän oli tullut sen ikäiseksi, että hän oli alkanut itse takoa omaa kohtaloaan.
Pakkanen värisytti hänen ruumistaan, ja hän sytytti uuden sikarin samalla kääntyen selin purevaa itätuulta vastaan. Tulitikkua raapaistessaan hän kuuli äkkiä valittavan ulvonnan, joka sai hänet vavahtamaan pelästyksestä. Ääni oli samanlainen kuin se, jonka intiaanien koirat päästävät isäntänsä vetäessä viimeisiä hengähdyksiään. Hän ei ollut ennen kuullut moista ulvahdusta, mutta hän tiesi kuitenkin, että se tuli suden kidasta. Hän pelästyi ja seisoi kauan liikkumattomana puiden suojassa, kunnes huuto toistui ensin lännenpuoleisessa harmaassa yössä ja sitten vielä kerran kauempana pohjoisessa.
— Viisainta palata kaupunkiin, hän sanoi itsekseen. — Hitto vieköön, täällä pöyristyttää!
Hän laskeutui alas harjanteelta, kulki nopein askelin yli Saskatchewanin vahvan jään, ja hänen sydämensä tuntui paljon keveämmältä, kun hän näki Prince Albertin valojen tuikkivan vain sadan askeleen päässä edessään.
Jack Howland oli chicagolainen, mikä merkitsee, ettei sama tunne koskaan pitänyt häntä kauan vallassaan. Viisitoista kolmestakymmenestäkahdesta ikävuodestaan hän oli viettänyt huoletonta elämää.
Niin kauan kun hän saattoi muistaa, hänellä oli vain yksi pyrkimys. Ahkeruudella, joka oli jättänyt hänelle vieraiksi elämän inhimilliset ja pinnalliset puolet, hän oli työskennellyt toivonsa toteutumiseksi, ja siksi että hän nyt tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän tunsi itsensä onnelliseksi. Hän ei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt. Hän näki sielunsa silmin kaikki tähänastiset taistelunsa. Se oli ollut ylevää kamppailua. Olematta itserakas hän saattoi olla ylpeä siitä, että vaikka kohtalo alussa olikin ollut hänelle epäsuopea, hän oli kuitenkin voittanut. Hän näki itsensä pienenä poikana, joka lähti kotoaan Illinoisista hakemaan elinmahdollisuuksia suuressa kaupungissa. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen hän muisti, miten hän oli kärsinyt nälkää monia päiviä ja viikkojakin, kuinka hän oli myynyt sanomalehtiä ja vihdoin onnistunut pääsemään juoksupojaksi erääseen suureen insinööritoimistoon. Silloin hänessä oli herännyt kunnianhimo. Hän näki insinöörien menevän ja tulevan, miesten, jotka hänen silmissään olivat presidenttiäkin mahtavampia. Kaikki hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tarkoitti pyrkimistä yhdeksi heistä — saada rakentaa rautateitä ja siltoja, räjäyttää tunneleita vuorten läpi ja perustaa uusia yrityksiä uusissa maissa. Ja vuosien varrella hänen kunnianhimonsa vain kasvoi. Hän oli ruvennut vapaaehtoisesti sen orjaksi, voittanut kaikki tielle sattuneet esteet ja hitaasti, tarmokkaasti ja vastustamattomasti taivaltanut eteenpäin, kunnes nyt —. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen sydämensä tykytti kiivaammin, kun hän vieläkin oli kuulevinaan ne sanat, jotka Van Hoen — mannermaan suurimman insinööriyhtiön johtaja — oli hänelle lausunut:
— Howland, me olemme päättäneet uskoa teille Hudsonin lahden rautatien rakentamisen. Se on rohkein yritys, mihin koskaan olemme ryhtyneet; Gregson ja Thorne eivät näy olevan sopivia sitä työtä suorittamaan. Teidän täytyy rakentaa raiteet kolmetuhatta peninkulmaa käsittävän, Pohjois-Amerikan karuimman seudun halki, ja tästä alkaen olkoon teidän tunnuslauseenne: "Menestyä tai menehtyä!" Voitte ilmoittaa Le Pas'han heti kun olette valmis matkalle!
Sanat olivat lopettaneet Howlandin orjuuden. Tällaisen tilaisuuden saavuttamiseksi hän oli tehnyt työtä, ja nyt kun se tuli, hän oli varma, että hän onnistuisi. Kädet työnnettyinä syvälle taskuihin hän asteli nopeasti Prince Albertin pääkatua pitkin, samalla kun hän puhalteli sikaristaan paksun savupilven toisensa jälkeen, ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värähteli ilosta, joka nyt oli täyttänyt hänen elämänsä. Vuorokauden kuluttua hän olisi Le Pas'ssa, kuudenkymmenen peninkulman päässä Saskatchewanista olevassa pienessä ulkovartiossa. Sitten sata peninkulmaa koirien vetämässä reessä, ja hän olisi suuressa erämaaleirissä, missä sata miestä jo työskenteli raivaamassa tietä laajalle pohjoiselle lahdelle. Mikä suurenmoinen tehtävä hänellä olikaan edessään! Siitä tulisi hänen taitavuutensa, rohkeutensa ja lannistumattomuutensa ikuinen muistomerkki.
Kun Howland saapui pieneen vanhaan Windsor-hotelliin, kello oli jo yli yhdeksän. Avara huone, josta oli näköala yli kadun ja jäätyneen Saskatchewanin, oli melkein tyhjä. Eräässä hämärässä nurkassa istui puoliverinen metsästäjä, joka oli saapunut Lac la Rouge-seudulta, ja hänen jalkojensa juuressa makasi yksi hänen sudennäköisiä vetokoiriaan. Sekä isäntä että elukka olivat valveilla ja katselivat uteliaina Howlandia, kun hän astui sisään. Näiden lähellä ikkunan luona istui kymmenkunta miestä, yhtä vaiteliaita hekin, puettuina mokkasiineihin ja poronnahkaturkkeihin. Eräs heistä oli toimitusmies Hudson-leiriltä Lac Bainista, ja se mies ei ollut kolmeen vuoteen käynyt sivistysasutuksen rajalla; toiset taas — lukuunottamatta kahta cree- ja yhtä chippeway-intiaania — olivat leiriltä saapuneita metsästäjiä, jotka olivat turkkeihinsa kääriytyneinä ajaneet tänne sadan peninkulman päästä pohjoisesta.