Silmänräpäykseksi pysähtyi Howland keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi pitänyt tästä hiljaisuudesta ja mennyt jonkun pöydän ääreen kirjoittamaan kirjeitä tai harkitsemaan jotain ongelmaa. Hänen viisitoista vuotta kestänyt opiskelunsa ja hänen alituinen orjuutensa olivat tehneet hänestä yhtä vaiteliaan ja sulkeutuneen luonteen kuin nuo hiljaisuudessa syntyneet pohjoisen perukan tuimat miehet olivat. Mutta tänä iltana hän ei ollut kaltaisensa. Hän tahtoi nyt puhella. Nyt hän tahtoi tehdä kysymyksiä. Nyt hän kaipasi ihmisseuraa, josta olisi hänelle toisenlaista iloa kuin ajatustyöstä. Hän otti esiin sikarikotelonsa, istui erään ikkunan viereen ja tarjosi sikarin Lac Bainista tulleelle toimitusmiehelle.
— Poltatteko?
— Olen syntynyt wigwamissa, toimitusmies vastasi hitaasti ja otti sikarin. — Kiitos!
— Hiton kohtelias mieheksi, joka ei kolmeen vuoteen ole nähnyt sivistyneitä ihmisiä, Howland tuumi istuutuen mukavaan asentoon. Ääneen hän virkkoi: — Olen kuullut, että olette Lac Bainista. Se on kai hyvin kaukana pohjoisessa?
— Neljäsataa peninkulmaa täältä, toimitusmies vastasi välinpitämättömästi. — Se on Barren Landin rajalla.
— Oh! — Howland äänsi kohauttaen olkapäitään. — Minäkin lähden huomenna pohjoiseen, hän virkkoi.
— Oletteko metsästäjä?
— En. Insinööri. Rakennan Hudsonin lahden rautatien.
Hän sanoi sen kovalla äänellä ja selvästi, ja samassa silmänräpäyksessä puoliverinen, joka istui pimeässä nurkassa, suoristautui kuin kissa, nopeasti ja ketterästi. Hän kumartui eteenpäin, hänen mustat silmänsä säkenöivät — ja hän nousi hiljaa. Kun hän sitten astui Howlandin luokse, eivät hänen mokkasiineilla verhotut jalkansa aiheuttaneet mitään ääntä. Howlandin huomion käänsikin vieraaseen vetokoira, jonka hän ensin näki edessään. Vain silmänräpäykseksi nuoren insinöörin silmät kohtasivat puoliverisen miehen katseen. Kasvot olivat laihat ja tummahipiäiset, ja hänellä oli hiilenvärinen, kiiltävä tukka. Vieraan silmät olivat kauneimmat, mitä Howland oli koskaan nähnyt. Joskus voi silmänräpäyksen kestävä katseitten kohtaaminen määrätä kahden ihmisen vihamielisen tai ystävällisen suhteen. Näidenkin henkilöiden välillä tapahtui jotain salaista, selittämätöntä. Vasta kun puoliverinen oli kiireesti poistunut, tunsi Howland halua puhutella häntä, tarttua häntä kädestä ja saada tietää hänen nimensä. Hän seurasi katseellaan pohjolan miehen siroa vartaloa, joka liikkui kauniisti ja notkeasti kuin metsän villipedon, kunnes vieras oli astunut ulos huoneesta.
— Kuka hän oli? Howland kysyi, toimitusmieheen kääntyen.