— Hänen nimensä on Croisset. Hän tulee Wholdaiamaasta, Lac la Rougen takaa.
— Ranskalainenko?
— Puoliksi ranskalainen, puoliksi cree-intiaani. Toimitusmies alkoi katsella ulos ikkunasta, ja Howland luopui yrityksestä puhua hänen kanssaan. Vähän ajan kuluttua toinen nousi ja sanoi hyvää yötä. Cree- ja chippeway-intiaanit lähtivät hänen mukanaan, ja muutamien minuuttien kuluttua poistuivat myös molemmat valkoiset metsästäjät. Insinööri jäi yksin.
— Perin merkillistä väkeä, hän virkkoi puoliääneen. — Puhuvatkohan he koskaan!
Hän kumartui ikkunaan päin, asetti leukansa käsien nojaan ja alkoi tähyillä ulos. Hänen ei ollut yhtään uni; harvoin hän oli tuntenut itsensä niin virkeäksi kuin tänä iltana. Hänen kuohuva riemunsa ei vielä ollut ehtinyt muuttua järjelliseksi tyytyväisyydeksi, ja hän odotti vain huomista ja seuraavaa ja sitä seuraavaa päivää, jolloin hän saisi mennä Gregsonin ja Thornen tilalle. Hän uhkui työntarmoa. Hän katsoi kelloaan. Se oli jo vähän vailla kymmenen. Illallisesta saakka hän oli tupakoinut lakkaamatta. Nytkin hän sytytti uuden sikarin ja jäi tuijottamaan kadulle.
Äkkiä hän kuuli kevyitä askeleita jalkakäytävältä. Ne olivat nopeita, ja pysähtyivät — aivan kuin epäillen — sitten ne taas lähestyivät, ja ikkunan ulkopuolella näkyi nainen. Miten hän oli puettu, sitä ei Howland ehtinyt tarkastaa. Hän näki vain kasvot — ne olivat liidunvalkoiset kuin yössä ympärillä hohtava lumi — hienopiirteiset ja kauniit, ja silmät katsoivat Howlandia puoleksi rukoillen, puoleksi houkutellen, ja huulet näyttivät tahtovan sanoa jotain. Howland tuijotti kummastuneena olentoon, mutta samassa se oli kadonnut.
Huudahtaen kiivaasti Howland juoksi ovelle ja katsoi tähtien valaisemalle kadulle. Vaikkakin rientäminen ikkunan luota ovelle vei vain muutaman sekunnin, katu oli kuitenkin jo tyhjä — paitsi että hän kaukana erään talon kohdalla näki yksinäisen varjon ja rappusten vieressä koiran, joka alkoi hänelle murista. Hän ei kuullut mitään askeleita, yhtä vähän hän kuuli minkään oven avautuvan tai sulkeutuvan. Ainoastaan pohjoinen välähtely humisi, ja vielä kerran tunkeutui hänen korviinsa suden synkkä ulvonta Saskatchewanin takaisen metsän puolelta.
Puhumattomat huulet
Howland ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat kauniiden kasvojen ja silmäparin lumota itsensä. Hänen käytännöllinen luonteensa oli siksi paljon kiintynyt aineellisiin asioihin, ettei mikään haaveellisuus päässyt siihen vaikuttamaan. Ainakin Howland oli niin kerskunut, ja nyt hän naurahti hieman hermostuneesti, palatessaan entiselle paikalleen ikkunan luo. Hän tunsi, että innostuksen puna oli kohonnut hänen poskilleen, ja siksi hän hieman häpesi.
— Mutta olipa se tyttö totisesti kaunis! hän koetti lohdutella itseään. — Ja hänen silmänsä…